torstaina, tammikuuta 19, 2012

Venäjä on erilainen

Venäjää leimaa salailun kulttuuri. Kun tapahtuu onnettomuus, tai tulee esiin ongelma, ensimmäinen kysymys venäläisellä johtajalla on, miten tämä salataan ja miten saadaan niiden suut tukittua, jotka asiasta tietävät.

Lehdistö ei ole vapaata. Lehtimies joka kertoo ongelmista, leimautuu petturiksi, ja hänen fyysinen koskemattomuutensa on vaarassa. Oppositio ja kansalaisjärjestöt koetaan nekin valtion vihollisiksi. Kansalaisjärjestön aktiiveja uhkaillaan fyysisesti ja heidän lapsiaan uhataan otettavan huostaan.

Taas yksi mätä hedelmä salailun kulttuurista on tullut esille. Ongelma joka olisi ollut periaatteessa helppo ja halpa ratkaista ajat sitten.

Tämä ongelma saadaan tietysti taas ratkastua, mutta Venäjä tulee generoimaan vastaavia ongelmia lisää. Ne salataan niin pitkään kuin on mahdollista eli kunnes jotkut ulkomaiset tutkijat pääsevät asiasta selville. Ihmiset, joiten polvilumpioita ei voi lyödä rikki, koska he ovat ulkomaalaisia, ihmisiä, joita Venäjän johtajat eivät kykene tappamaan.

Kun venäläinen johtaja lupaa että avoimuutta lisätään, tiedämme että hän valehtelee. Että hän puhuu tällaista vain ja ainoastaan siksi, että hän on jäänyt taas kiinni rysän päältä.

Tottakai Suomessakin asioita salaillaan, mutta lehdistö on yleensä kärkäs kertomaan salailuista heti, kun saa ne selville. Suomessa lehdistö on suhteellisen vapaata ja johtajat tietävät tämän selkäydintään myöten.

6 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Tämä sama salailun kulttuuri on läsnä kaikkialla autoritaarisissa yhteiskunnissa. Kiinassa on täsmälleen sama ongelma.

Autoritaarinen yhteiskunta luo autoritaarisia alistujia. Epäkohtien esilletuominen katsotaan "oman pesän likaamiseksi" - vaikka se pesä olisi yltäpäältä p..skassa.

Valkea kirjoitti...

Huomioikaa, että suurin ongelma on se, että Venäjä on imperiumi, joka pyrkii pitämään kasassa suuren määrän erilaisia etnisiä, kulttuurillisia ja uskonnollisia ryhmiä, joita erottavat lisäksi suuret etäisyydet ja taloudellis-käytännölliset intressit, ja joiden lojaliteettia vedetään reuna-alueilla usein voimakkaasti ulospäin naapurivaltioiden toimesta. Venäjä on on väestöllis-poliittis-uskonnollisesti ekspansiivisten valtioiden ympäröimä, ja vaikka Venäjällä on niihin usein pintapuolisesti hyvät diplomaattiset suhteet, pinnan alla kuohuu koko ajan, ja suhteet voivat milloin tahansa jonkin yllättävän ärsykkeen takia muuttua vihamielisiksi. Imperiumeissa ja erityisesti Venäjän kaltaisissa imperiumeissa politiikka on suurimmalta osin valehtelua, manipulointia, jounittelua, kieroilua, salailua, salaisia sopimuksia, kulissien takaista yhteistyötä tai vihamielisyyttä, pelkkää valtataistelua ja kaiken välineellistä hyväksikäyttämistä, jne.

Edellä mainitulla on tietysti taipumus saastuttaa kaiken Venäjällä, mutta paikoin paikallisesti sieltä saattaa löytyä melko terveitä toimintamalleja.

Jukka kirjoitti...

Kiina on varmaan samanlainen autoritäärinen valtio kuin Venäjä.
Kiina on Suomen osalta parempi siinä suhteessa että se on kaukana.

Ps. On huomattava muuten että tästä seurauksena suomettuneisuuden ajan poliitikot ja heidän nuoremmat oppilaansa kokevat Kiinan jotensakin tuttuna ja turvallisena kumppanina.

Samalla lailla kuin väkivaltaa suhteessaan kohdannut nainen hankkii usein uuden hakkaajan tilalle kumppaniksi kun yhdestä on päässyt. (Ja miehet näkevät jo naisen naamasta, että tuossa on sopiva uhri.)

Suomalaispoliitikot puhuvat realismista Venäjän suhteen. Tämä tarkoittaa noin käytännössä sitä, että kun Viro liittyi Natoon, Suomi halusi jäädä yksin turvattomaksi Venäjän armoille, jotta tuttua kekkoslaista inhorealistista ulkopolitiikkaa voitiin jatkaa.

Jotkut säälivät naista joka palaa väkivaltaisen miehensä seuraan. Itse en sääli.

Tiedemies kirjoitti...

Ongelmana on autoritaarisuus ja häpeä. Virhettä pahempi ongelma on sen julkituleminen. Tämä kulttuuri on osaksi voimassa myös Suomessa. Täälläkin virheensä huomaava ei hyödy sen julkituomisesta mitään suhteessa siihen, että pyrkii esittämään tyhmää tai jopa salaamaan virheen.

Suomessa arvostetaan "suoraselkäisyyttä", mutta juhlapuheissa ja se on rajattu itsepäisyyteen. Virheidensä myöntämistä halveksutaan usein avoimesti ja nimitetään "takinkääntämiseksi".

Jukka kirjoitti...

Virheidensä myöntämistä halveksutaan usein avoimesti ja nimitetään "takinkääntämiseksi".

Kristillinen etiikka pitää omien virheiden tunnustamista tärkeänä, samoin nöyryyttä, ...

Varsinkin körttiläisyys.

Mutta asiaa ei ole oikein sisäistetty. Omien virheiden tunnistaminen edellyttäisi kai ihmiset voisivat jotenkin luottaa siihen, että heti ei tule puukkoa selkään jos vaihtaa mielipidettään.

Toni kirjoitti...

Venäjän perinne on vanhaa perua. Luin massiiivista moniosaista 'maapallomme' maailmanopasta vuodelta 1928. Venäjän osalta kerrottiin elävästi säännöllisin väliajoin toistuneista nälkäkatastrofeista. Joskus 1800-luvun lopussa tapahtunut vaati ehkä miljoonia uhreja, mutta viranomaiset pyrkivät salaamaan tapahtuman ja jopa estämään ulkomaisen avustustoiminnan (mikä lopulta oli pakko sallia) ettei tapahtuma olisi tullut julki. Uhrien määrästä ei ole tänäkään päivänä mitään tietoa, eikä historiankirjoituksessa asiasta juuri ole mitään.

Se mitä kommunismin aikaan tapahtui, oli vain jatketta vuosisataiselle perinteelle mikä vaikuttaa tänäkin päivänä. Tämä on tärkeää ymmärtää.