Uusateisti Jussi K. Niemelän toimittama suomalainen uusateismin esitys Mitä Uusateismi tarkoittaa? eroaa edukseen ainakin monesta kansainvälisestä uusateismin fanaattisesta esityksestä, kuten biologi ja uusateisti Richard Dawkinsin Jumalharhasta.
Kirjassa on annettu tilaa ei vain tavanomaiselle uusateistiselle argumentaatiolle, vaan myös uskontotieteellisille analyysille, joka ei kohdistu vain uskontoon vaan myös uusateismiin itseensä. Uskontotietelijöiden puheenvuorot eivät tällä kertaa rajoitu vain kognitiivisiin uskontotieteilijöihin.
Kognitiivisen uskontotieteen sinänsä arvokas teoria, että uskonnon synty ja säilyminen selittyy sitä kautta että ihmisellä on evoluution myötä syntynyt hyperaktiivinen agency detection module , joka näkee päämäärätietoisia toimijoita (elävien olentojen kaltaisia olentoja kuten henkiä) sielläkin missä niitä ei ole, on niin lähellä uusateistien väitettä että uskonto on mielen virus, että uusateistit suosivat yleensä kognitiivista uskontotiedettä. Kognitiivinen uskontotiede antaakin eittämättä paljon vahvemman tieteellisen perustan uusateisteille kuin julistavien ateistien Dawkinsin, Harrisin ja Hitchensin tekstit.
Dawkinsin kreationismin vastaisen argumentaation arvoa en halua tosin minäkään missään nimessä kiistää, mutta Dawkinsin kiihkeä argumentaatio Jumalan olemassaoloa vastaan ei vakuuta kuin ateismiin uskovia. Mitään uskontotiedettä se ei ainakaan ole. (Koska Suomen uusateistit ovat innokkaita wikipedian päivittäjiä suomalaisen wikipedian Uskonnon Alkuperä -artikkelissa on pitkä teksti Dawkinsista vaikka vastaavassa englanninkielisessä artikkelissa Dawkinsia ei ole mainittukaan.)
Uskontotieteilijä Kimmo Ketolan kriittinen artikkeli Niemelän kirjassa täydentää siis muuta kirjaa hienolla tavalla. Niemelä olisi voinut ottaa kriittisen puheenvuoron joltain kasvatustieteen professori Puolimatkan kaltaiselta kreationistilta, mutta ei ole ottanut.
Ketola käsittelee erityisesti kysymystä, mikä suvaitsemattomuuden ja uskonnollisuuden suhde on, yhteiskuntatieteen tilastollisen metodologian avulla. Ketola osoittaa, että uskonnollisuuden ja suvaitsemattomuuden välillä ei ole selkeää korrelaatiota saati sitten syy-seuraus-suhdetta.
Sen sijaan korrelaatio on Ketolan mukaan selkeä minkä tahansa ryhmäkuntaisuuden ja suvaitsemattomuuden välillä. Näin ollen rukoileva harras uskova ei tyypillisesti ole suvaitsematon vaan ehkä pikemmin jopa suvaitseva, kun taas voimakas identifioituminen uskonnolliseen yhteisöön ja osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin nostaa suvaitsemattomuutta toisella tapaa uskovia kohtaan.
Tältä pohjalta voidaan muodostaa vaihtoehtoinen hypoteesi uskonnon ja väkivallaan yhteen kietoutumisen mekanismeista. ... ulkoryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja, syrjintää ja väkivaltaa voidaan selittää liittoutumiin sitoutumisen voimakkuudella.
... on syytä ottaa vakavasti tulos, että uskonnolliset uskomukset sinällään eivät ennusta sen enempää ennakkoluuloja kuin väkivaltaakaan. ... on jopa merkkejä siitä, että hartauteen suuntautuvalla uskonnollisuudella voi olla ... suvaitsevaisuutta lisäävä vaikutus...
Uskonnon suvaitsemattomuutta ja väkivaltaa lisäävä vaikutus voidaan helposti selittää liittoutumisen vahvistamiseen tähtäävällä käyttäytymisellä.... [uskonnollisiin] tilaisuuksiin osallistuminen vahvistaa liittoutumille ominaista käyttäytymistä.
Kollektiiviset rituaalit ja jyrkät uskomukset eivät kuitenkaan ole pelkästään uskonnoille ominaisia, vaan niitä tavataan myös maallisissa yhteyksissä. ...
Uusateistit johtavat siten ihmisiä harhaan julistamalla syntipukiksi [suvaitsemattomuuteen] uskonnollisen uskon. Ajatus siitä, että maailma olisi parempi paikka elää, kunhan sieltä kitkettäisiin uskonnollinen usko voi olla vaarallinen harhakuvitelma. Uusateistien esittämät lääkkeet konfliktien korjaamiseksi, kuten uskontojen suvaitsemisen lopettaminen ja ateistisen identiteetin vahvistaminen, ovat nimittäin omiaan pahentamaan tilannetta. Näillä keinoin vahvistetaan juuri niitä asioita, jotka tieteellisen tutkimus on paljastanut suvaitsemattomuuden ja väkivallan polttoaineiksi.
Itse en tietenkään näe ryhmäkuntalaisuutta pelkästään suvaitsemattomuuden lähteinä. Onhan jopa vahvoja viitteitä siihen, että ryhmäkuntalaisuus on kietoutunut siihen persoonallisuusrakenteeseen, jota kuvastaa altruismi.
En myöskään ajattele, etteikö suvaitsemattomuuden takana JOSKUS ole täysin perusteltua tietoa. Johonkin ryhmään kohdistuva karsastus voi perustua yhtä hyvin karsastajan vääriin ennakkoluuloihin kuin karsastettavan ryhmän haitallisiin tai vaarallisiin ominaisuuksiin karsastajan kannalta.
Mutta suvaitsemattomuuden edistäminen on vääjäämättä vaarallista. Aina.
En myöskään ottanut tässä postauksessa kantaa siihen, missä määrin uskonnollisuus (uskonnollinen käyttäytyminen) nostaa tai laskee yksilön omaa elämisenlaatua.
lauantaina, joulukuuta 31, 2011
torstaina, joulukuuta 29, 2011
Luottamus, hyvinvointiyhteiskunta ja kestävyys
Kansankokonaisuuden aihepiiriä kosketeltiin tänään Tekniikassa ja Taloudessa. Lainaan pätkän:
Hyvinvointiyhteiskunnan syntyehto on, että kansalaiset luottavat toisiinsa.
Luottamus on olennaista, jos halutaan eroon korruptiosta ja järjestelmän hyväksikäytöstä ja samalla halutaan taata yksityiselle sektorille toimintavapaudet, jotka mahdollistavat tuottavuuden kasvun.
Mutta onko hyvinvointiyhteiskunta muna, josta kansalaisten keskinäinen luottamus kuoriutuu? Kumpi oli ensin?
Aina tähän asti sosiaalipolitiikan tutkijoiden valtaosa on vakuuttanut, että vahva hyvinvointiyhteiskunta on kansalaisten välisen luottamuksen synnyn ehto.
Todellisuudessa asia on täsmälleen päinvastoin, ilmenee tuoreesta tanskalaistutkimuksesta.
– Hyvinvointivaltiota ei voi syntyä, ellei ole luottamusta. Todellisuudessa kansalaisten välisellä luottamuksella on syvät historialliset juuret, jotka ulottuvat kauas aikaan ennen hyvinvointiyhteiskuntaa, sanoo professori Christian Bjørnskov Aarhusin yliopiston taloustiedekunnasta.
– Vielä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa on kansalaisten välinen luottamus korkeinta pohjoismaisten siirtolaisten jälkeläisten joukossa. He ovat muuttaneet maahan ennen hyvinvointivaltiota, joten tämä on yksi osoitus siitä, että Pohjoismaissa vallitseva luottamuksen taso on vanhempi kuin hyvinvointivaltio.
Bjørnskov ja Lundin yliopiston professori Andreas Bergh ovat tutkineet oloja 77 eri maassa verraten muun muassa kielioloja, ilmastoa, hallintomuotoa ja historiaa.
Uskon ja luottamuksen puutteella on kohtalokkaat vaikutukset hyvinvointiin.
– Jos kansalaiset petkuttavat ja lahjovat toisiaan, julkinen kulutus ampaisee kattoon ja hyvinvointivaltio hajoaa palasiksi, kuten Kreikassa on käynyt, Bjørnskov selittää.
Pohjoismaat haavoittuvia
Luottamuksen kannalta pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat huipulla. Pohjoismaat ovat siten myös enemmän riippuvaisia hyvin toimivasta ja korruptiottomasta virkavallasta.
– Mitä enemmän luotamme kadunmieheen ja mitä suuremmaksi hyvinvointisysteemimme kasvaa, sitä haavoittuvampia olemme systeemin hyväksikäytölle. Valtio ottaa huikean vastuun, verotaakka nousee korkealle, ja tämä altistaa valtion väärinkäytöksille, Bjørnskov sanoo.
Bjørnskovin mukaan kansalaisten välinen luottamus on ylpeyden aihe. Sen seurauksena on pienemmät kulut, vähemmän huijausta ja vähemmän sääntöjä, jolloin liiketoiminta on vapaampaa.
Yhteiskunnissa, joissa luottamuksen taso on matala, työolosuhteita ja jopa palkkaa pyritään sääntelemään tiukasti.
– Tanskalaisessa mallissa työmarkkinaosapuolet pääsevät sopimukseen ilman hallituksen väliintuloa, mikä on johtanut parempaan tuottavuuteen.
Hyvinvointiyhteiskunnan syntyehto on, että kansalaiset luottavat toisiinsa.
Luottamus on olennaista, jos halutaan eroon korruptiosta ja järjestelmän hyväksikäytöstä ja samalla halutaan taata yksityiselle sektorille toimintavapaudet, jotka mahdollistavat tuottavuuden kasvun.
Mutta onko hyvinvointiyhteiskunta muna, josta kansalaisten keskinäinen luottamus kuoriutuu? Kumpi oli ensin?
Aina tähän asti sosiaalipolitiikan tutkijoiden valtaosa on vakuuttanut, että vahva hyvinvointiyhteiskunta on kansalaisten välisen luottamuksen synnyn ehto.
Todellisuudessa asia on täsmälleen päinvastoin, ilmenee tuoreesta tanskalaistutkimuksesta.
– Hyvinvointivaltiota ei voi syntyä, ellei ole luottamusta. Todellisuudessa kansalaisten välisellä luottamuksella on syvät historialliset juuret, jotka ulottuvat kauas aikaan ennen hyvinvointiyhteiskuntaa, sanoo professori Christian Bjørnskov Aarhusin yliopiston taloustiedekunnasta.
– Vielä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa on kansalaisten välinen luottamus korkeinta pohjoismaisten siirtolaisten jälkeläisten joukossa. He ovat muuttaneet maahan ennen hyvinvointivaltiota, joten tämä on yksi osoitus siitä, että Pohjoismaissa vallitseva luottamuksen taso on vanhempi kuin hyvinvointivaltio.
Bjørnskov ja Lundin yliopiston professori Andreas Bergh ovat tutkineet oloja 77 eri maassa verraten muun muassa kielioloja, ilmastoa, hallintomuotoa ja historiaa.
Uskon ja luottamuksen puutteella on kohtalokkaat vaikutukset hyvinvointiin.
– Jos kansalaiset petkuttavat ja lahjovat toisiaan, julkinen kulutus ampaisee kattoon ja hyvinvointivaltio hajoaa palasiksi, kuten Kreikassa on käynyt, Bjørnskov selittää.
Pohjoismaat haavoittuvia
Luottamuksen kannalta pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat huipulla. Pohjoismaat ovat siten myös enemmän riippuvaisia hyvin toimivasta ja korruptiottomasta virkavallasta.
– Mitä enemmän luotamme kadunmieheen ja mitä suuremmaksi hyvinvointisysteemimme kasvaa, sitä haavoittuvampia olemme systeemin hyväksikäytölle. Valtio ottaa huikean vastuun, verotaakka nousee korkealle, ja tämä altistaa valtion väärinkäytöksille, Bjørnskov sanoo.
Bjørnskovin mukaan kansalaisten välinen luottamus on ylpeyden aihe. Sen seurauksena on pienemmät kulut, vähemmän huijausta ja vähemmän sääntöjä, jolloin liiketoiminta on vapaampaa.
Yhteiskunnissa, joissa luottamuksen taso on matala, työolosuhteita ja jopa palkkaa pyritään sääntelemään tiukasti.
– Tanskalaisessa mallissa työmarkkinaosapuolet pääsevät sopimukseen ilman hallituksen väliintuloa, mikä on johtanut parempaan tuottavuuteen.
keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011
Nokian romahdus - kääntyykö älypuhelinten markkinaosuus jo nousuun ?
Nokian markkinaosuus älypuhelimissa oli viime kesänä pudonnut 15,2:een vuotta aiemmasta 38,1:stä prosentista. Lokakuussa raportoitiin torjuntavoitosta ja pientä optimismia oli ilmassa.
Todellisuus Britanniasta - markkinalta johon Nokia on Windows Phone -strategiallaan erityisesti panostanut - kertoo tämänhetkisestä tilanteesta:
Älypuhelimien hintavertailuja suorittavan Mobilesplease-blogin kyselyn mukaan loppuvuodesta julkaistun Lumia 800:n markkinaosuus verkkomyynnistä oli 0,17 prosenttia marraskuussa. Verkkokaupan myydyin malli oli Samsung Galaxy S II, joka kahmi 16,13 prosentin markkinaosuuden. Toiseksi myydyin oli Applen iPhone 4 16GB black (10,24%) ja kolmanneksi myydyin iPhone 4S 16GB black (5,50%). Applen puhelimien yhteenlaskettu markkinaosuus oli 17,8 prosenttia.
Kyselystä kuitenkin selviää, että Lumia on parantanut myyntiään joulukuussa. "Indikaattoreiden mukaan Lumia 800:n myynti on tuplaantunut, mutta markkinaosuus on edelleen alle prosentin luokkaa, mikä on luultavasti vielä kaukana siitä, missä Nokia haluaisi sen olevan", Mobilesplease kirjoittaa.
Todellisuus Britanniasta - markkinalta johon Nokia on Windows Phone -strategiallaan erityisesti panostanut - kertoo tämänhetkisestä tilanteesta:
Älypuhelimien hintavertailuja suorittavan Mobilesplease-blogin kyselyn mukaan loppuvuodesta julkaistun Lumia 800:n markkinaosuus verkkomyynnistä oli 0,17 prosenttia marraskuussa. Verkkokaupan myydyin malli oli Samsung Galaxy S II, joka kahmi 16,13 prosentin markkinaosuuden. Toiseksi myydyin oli Applen iPhone 4 16GB black (10,24%) ja kolmanneksi myydyin iPhone 4S 16GB black (5,50%). Applen puhelimien yhteenlaskettu markkinaosuus oli 17,8 prosenttia.
Kyselystä kuitenkin selviää, että Lumia on parantanut myyntiään joulukuussa. "Indikaattoreiden mukaan Lumia 800:n myynti on tuplaantunut, mutta markkinaosuus on edelleen alle prosentin luokkaa, mikä on luultavasti vielä kaukana siitä, missä Nokia haluaisi sen olevan", Mobilesplease kirjoittaa.
torstaina, joulukuuta 22, 2011
Vahvan keskusvallan vaatijat liikkeellä
Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi kirjoittaa tänään HS:n Vieraskynässä, että [Euroopan] Kriisi vaatii EU:n poliittista yhdentymistä. Mielenkiintoista kirjoituksessa on, että Koskenniemi menee vielä pidemmälle kuin normi-integraatiion vaatijat, jotka ovat viime aikoina vaatineet lähinnä budjettikuria eli budjettivallan osittaista siirtämistä Brysseliin.
Koskenniemi nimittäin vaatii vallan keskittämistä eurooppalaiselle hallitukselle ja demokraattisesti valitulle parlamentille, joiden tehtävänä on talousongelmien lisäksi taata hyvinvointiyhteiskunnan säilyminen. Lisäksi uuden valtakeskittymän pitäisi ryhtyä harjoittamaan tulonjakopolitiikkaa niin, että etelän ja pohjoisen tuloerot madaltuisivat.
Usein ajatellaan, että EU:n kriisissä on valittava kahden vaihtoehdon väliltä: on joko tiivistettävä talousliittoa tai sitten palattava kansallisvaltioiden maailmaan. Tämä on väärin.
Valittavana on myös kolmas vaihtoehto, joka korostaa nykyisten ongelmien poliittista luonnetta. Ratkaisua on haettava Euroopan unionin poliittisen toimintakyvyn ja hyväksyttävyyden lisäämisestä. Vain näin voidaan päästä eroon kriisiä pahentavasta byrokraattisten osaratkaisujen kierteestä.
...
Globaalien markkinoiden synnyttämään kriisiin voidaan vastata vain poliittisen yhdentymisen avulla. Tähän tarvitaan kolme instituutiota: vahva eurooppalainen hallitus, vahva parlamentti ja vahva perustuslaki.
Vain vahva keskusvalta voi päättää niistä Euroopan sisäiseen tulonjakoon liittyvistä toimista, jotka ovat tarpeen Euroopan talouden tasapainottamiseksi luopumatta koko EU:n kattavan hyvinvoinnin periaatteesta.
Alussa olisi välttämätöntä toimia pohjoisen ja etelän välisen hyvinvointikuilun poistamiseksi. Tämä merkitsisi lyhyen aikavälin uhrauksia pohjoisen rikkaissa maissa sekä valtiokoneiston ja yhteiskunnallisten instituutioiden uudistamista etelässä.
Markkinoiden vaatimuksiin reagoitaisiin maltillisesti, säilyttämällä pitkän aikavälin poliittinen tavoite eli demokraattinen hyvinvointiyhteiskunta.
Tuntuu siltä, että Koskenniemi uskoo, että myös hyvinvointivaltion kestävyysvaje ja kaikki muutkin mahdolliset ongelmat ratkeavat, kunhan vain kaikki valta keskitetään Brysseliin. Ei tarvita siis vain lisää integraatiota vaan tarvitaan myös lisää sosialidemokratiaa Euroopan tasolle.
Ajatus kaatunee omaan mahdottomuutensa? Varsinkaan hyvinvointivaltion kestävyysvaje voi tuskin ratketa sillä, että ongelma siirretään Euroopan tasolle. Jos kestävyysvaje ei ratkea edes paikallisesti, ei se ratkea varmasti Euroopan tasollakaan.
Euroopan tasoiseen tulonjakopolitiikkaan ei taas ole poliittista tahtoa.
Koskenniemi nimittäin vaatii vallan keskittämistä eurooppalaiselle hallitukselle ja demokraattisesti valitulle parlamentille, joiden tehtävänä on talousongelmien lisäksi taata hyvinvointiyhteiskunnan säilyminen. Lisäksi uuden valtakeskittymän pitäisi ryhtyä harjoittamaan tulonjakopolitiikkaa niin, että etelän ja pohjoisen tuloerot madaltuisivat.
Usein ajatellaan, että EU:n kriisissä on valittava kahden vaihtoehdon väliltä: on joko tiivistettävä talousliittoa tai sitten palattava kansallisvaltioiden maailmaan. Tämä on väärin.
Valittavana on myös kolmas vaihtoehto, joka korostaa nykyisten ongelmien poliittista luonnetta. Ratkaisua on haettava Euroopan unionin poliittisen toimintakyvyn ja hyväksyttävyyden lisäämisestä. Vain näin voidaan päästä eroon kriisiä pahentavasta byrokraattisten osaratkaisujen kierteestä.
...
Globaalien markkinoiden synnyttämään kriisiin voidaan vastata vain poliittisen yhdentymisen avulla. Tähän tarvitaan kolme instituutiota: vahva eurooppalainen hallitus, vahva parlamentti ja vahva perustuslaki.
Vain vahva keskusvalta voi päättää niistä Euroopan sisäiseen tulonjakoon liittyvistä toimista, jotka ovat tarpeen Euroopan talouden tasapainottamiseksi luopumatta koko EU:n kattavan hyvinvoinnin periaatteesta.
Alussa olisi välttämätöntä toimia pohjoisen ja etelän välisen hyvinvointikuilun poistamiseksi. Tämä merkitsisi lyhyen aikavälin uhrauksia pohjoisen rikkaissa maissa sekä valtiokoneiston ja yhteiskunnallisten instituutioiden uudistamista etelässä.
Markkinoiden vaatimuksiin reagoitaisiin maltillisesti, säilyttämällä pitkän aikavälin poliittinen tavoite eli demokraattinen hyvinvointiyhteiskunta.
Tuntuu siltä, että Koskenniemi uskoo, että myös hyvinvointivaltion kestävyysvaje ja kaikki muutkin mahdolliset ongelmat ratkeavat, kunhan vain kaikki valta keskitetään Brysseliin. Ei tarvita siis vain lisää integraatiota vaan tarvitaan myös lisää sosialidemokratiaa Euroopan tasolle.
Ajatus kaatunee omaan mahdottomuutensa? Varsinkaan hyvinvointivaltion kestävyysvaje voi tuskin ratketa sillä, että ongelma siirretään Euroopan tasolle. Jos kestävyysvaje ei ratkea edes paikallisesti, ei se ratkea varmasti Euroopan tasollakaan.
Euroopan tasoiseen tulonjakopolitiikkaan ei taas ole poliittista tahtoa.
keskiviikkona, joulukuuta 21, 2011
Vaclav Havelin muistolle
Suuri eurooppalainen humanisti Václav Havel on kuollut. Václav Havel joutui istumaan useita vuosia vankilassa mielipiteidensä takia kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Lainaan tähän suoraan yleisöosastonkirjoituksen HS:ltä.
Václav Havel oli eurooppalainen sankari
Miksi toivon, viisauden ja vapauden soihtu ei valaissut suomalaisten tietä kylmän sodan aikana? Suomi oli itsenäinen valtio, mutta olimme kyyryssä rautaesiripun varjossa erityisesti presidentti Urho Kekkosen aikana. Toisin kuin me suomalaiset, Václav Havel, Lech Walesa, Lennart Meri ja tuhannet muut taistelivat Neuvostoliiton satelliittivaltioissa kommunismin valhetta ja pakkovaltaa vastaan.
Kylmän sodan ajan eurooppalainen sankari oli Havel, ei Kekkonen. Uusi ja laajentuva Eurooppa perustuu Havelin henkiseen perintöön, ei Kekkosen. Nämä tosiasiat tulisi vihdoinkin tunnustaa.
Meidän tulee kansakuntana kohdata avoimesti ja rehellisesti lähihistoriamme, myös sen pimeät puolet Tiitisen listoineen. Olemme sen tuleville sukupolville velkaa. Onneksi viimeisetkin jo kylmän sodan aikana eliittiin kuuluneet vaikuttajat ovat siirtymässä eläkkeelle ja jättämässä paikkansa niille, joiden ei ole tarvinnut kyyristellä rautaesiripun varjossa.
Toivottavasti on tullut myös sen aika, että Suomen lähihistoria kirjoitetaan avoimesti, rehellisesti ja itsekriittisesti uudestaan. Tosiasioihin ja rehellisyyteen perustuva menneisyyden hallinta on edellytys kansakunnan menestykselle tulevaisuudessa.
Hannu Salo
Kirkkonummi
Hannu Salo osuu suurelta osin asian ytimeen mutta on optimismissaan väärässä. Suomi on edelleenkin venäläisten mielistelyn johtava suurvalta.
Václav Havel oli eurooppalainen sankari
Miksi toivon, viisauden ja vapauden soihtu ei valaissut suomalaisten tietä kylmän sodan aikana? Suomi oli itsenäinen valtio, mutta olimme kyyryssä rautaesiripun varjossa erityisesti presidentti Urho Kekkosen aikana. Toisin kuin me suomalaiset, Václav Havel, Lech Walesa, Lennart Meri ja tuhannet muut taistelivat Neuvostoliiton satelliittivaltioissa kommunismin valhetta ja pakkovaltaa vastaan.
Kylmän sodan ajan eurooppalainen sankari oli Havel, ei Kekkonen. Uusi ja laajentuva Eurooppa perustuu Havelin henkiseen perintöön, ei Kekkosen. Nämä tosiasiat tulisi vihdoinkin tunnustaa.
Meidän tulee kansakuntana kohdata avoimesti ja rehellisesti lähihistoriamme, myös sen pimeät puolet Tiitisen listoineen. Olemme sen tuleville sukupolville velkaa. Onneksi viimeisetkin jo kylmän sodan aikana eliittiin kuuluneet vaikuttajat ovat siirtymässä eläkkeelle ja jättämässä paikkansa niille, joiden ei ole tarvinnut kyyristellä rautaesiripun varjossa.
Toivottavasti on tullut myös sen aika, että Suomen lähihistoria kirjoitetaan avoimesti, rehellisesti ja itsekriittisesti uudestaan. Tosiasioihin ja rehellisyyteen perustuva menneisyyden hallinta on edellytys kansakunnan menestykselle tulevaisuudessa.
Hannu Salo
Kirkkonummi
Hannu Salo osuu suurelta osin asian ytimeen mutta on optimismissaan väärässä. Suomi on edelleenkin venäläisten mielistelyn johtava suurvalta.
tiistaina, joulukuuta 20, 2011
Kilpailu ja desentralisaatio
Kilpailun on useaan kertaan todettu vaikuttavan positiivisesti siihen, että markkinoille tulevien tuotteiden hinta-laatu-suhde on pienempi kuin vähemmän kilpailuilla markkinoilla. Kilpailu liittyy yleensä siihen että markkinoilla on useita yrityksiä tarjoamassa samanlaisia tai ainakin keskenään korvaavia tuotteita tai palveluita.
Taloustiede ja evoluutiotutkimus osoittavat myös toisen mielenkiintoisen tehokkuushyödyn, joka liittyy yritysten määrään. Kun yrityksiä on useita, ihmisyhteisö jakaantuu automaattisesti moneksi yhteisöksi. Vaikka yhteistyö kunkin yhteisön sisällä - ja sitä kautta yhteisön tehokkuus - yleensä ajan myötä rapautuu, yritysten lukumäärä ja uusien syntyminen takaa sen, että tehottomat yhteisöt likvidoituvat konkurssien kautta.
Desentralisaatio - jakautuminen ryhmiin - ja ryhmien välinen kilpailu nostavat koko ihmiskunnan tehokkuutta, edellyttäen että kilpailu ei ryöstäydy tiettyjen pelisääntöjen vastaiseksi.
In similar models, Vega-Redondo (1993) and Sjöström and Weitzman (1996) discuss the effect of competition on efficiency. Within companies, employees have an incentive to shirk. However, if they do so, then their companies run a larger risk of going bankrupt, implying unemployment for the staff.
Vega-Redondo (1993) considers a stag hunt game, whereas Sjöström and Weitzman (1996) consider a prisoner dilemma. In both cases the total outcome is that competition between firms hinders shirking within firms. In the setting of Sjöström and Weitzman (1996) a technical issue arises with a finite number of firms. Then it is possible that simultaneous degeneration across all firms lead to a long run degeneration of the entire population. However, they show that with an infinitesimal probability of exogenous mutations in favor of cooperation, this degenerative tendency will lead to the same qualitative results as with an infinite number of firms. Weibull (2000) extends the basic textbook Cournot model to take into account managerial owners trade-off between profit and effort. The result is that stiffer competition leads to a higher effort from managerial owners, i.e. a higher internal efficiency.
(Lähde: GROUP SELECTION: THE QUEST FOR SOCIAL PREFERENCES, Marcus Salomonsson)
Taloustiede osoittaa samalla, että tieteellisessä keskustelussa halveksittu rappion käsite on keskeinen yhteisöjen sisäisen dynamiikan ymmärtämiseksi. Tulos ei ole myöskään pelkkää epäformaalia päättelyä ja intuitiota vaan tulos kestää myös matemaattisen mallintamisen testin.
Formaalimmin voi esimerkiksi todeta tuloksen, että kun Stag Huntissa ilman desentralisaatio- ja ryhmäkilpailu-oletusta tehottomampi tasapainotila on stokastisesti stabiili, desentralisaatio- ja ryhmäkilpailu-oletus tekee Pareto-tehokkaasta tasapainotilasta stokastisesti stabiilin. Stokastinen stabiilius on peliteoreetkko Peyton Youngin käsite.
Taloustiede ja evoluutiotutkimus osoittavat myös toisen mielenkiintoisen tehokkuushyödyn, joka liittyy yritysten määrään. Kun yrityksiä on useita, ihmisyhteisö jakaantuu automaattisesti moneksi yhteisöksi. Vaikka yhteistyö kunkin yhteisön sisällä - ja sitä kautta yhteisön tehokkuus - yleensä ajan myötä rapautuu, yritysten lukumäärä ja uusien syntyminen takaa sen, että tehottomat yhteisöt likvidoituvat konkurssien kautta.
Desentralisaatio - jakautuminen ryhmiin - ja ryhmien välinen kilpailu nostavat koko ihmiskunnan tehokkuutta, edellyttäen että kilpailu ei ryöstäydy tiettyjen pelisääntöjen vastaiseksi.
In similar models, Vega-Redondo (1993) and Sjöström and Weitzman (1996) discuss the effect of competition on efficiency. Within companies, employees have an incentive to shirk. However, if they do so, then their companies run a larger risk of going bankrupt, implying unemployment for the staff.
Vega-Redondo (1993) considers a stag hunt game, whereas Sjöström and Weitzman (1996) consider a prisoner dilemma. In both cases the total outcome is that competition between firms hinders shirking within firms. In the setting of Sjöström and Weitzman (1996) a technical issue arises with a finite number of firms. Then it is possible that simultaneous degeneration across all firms lead to a long run degeneration of the entire population. However, they show that with an infinitesimal probability of exogenous mutations in favor of cooperation, this degenerative tendency will lead to the same qualitative results as with an infinite number of firms. Weibull (2000) extends the basic textbook Cournot model to take into account managerial owners trade-off between profit and effort. The result is that stiffer competition leads to a higher effort from managerial owners, i.e. a higher internal efficiency.
(Lähde: GROUP SELECTION: THE QUEST FOR SOCIAL PREFERENCES, Marcus Salomonsson)
Taloustiede osoittaa samalla, että tieteellisessä keskustelussa halveksittu rappion käsite on keskeinen yhteisöjen sisäisen dynamiikan ymmärtämiseksi. Tulos ei ole myöskään pelkkää epäformaalia päättelyä ja intuitiota vaan tulos kestää myös matemaattisen mallintamisen testin.
Formaalimmin voi esimerkiksi todeta tuloksen, että kun Stag Huntissa ilman desentralisaatio- ja ryhmäkilpailu-oletusta tehottomampi tasapainotila on stokastisesti stabiili, desentralisaatio- ja ryhmäkilpailu-oletus tekee Pareto-tehokkaasta tasapainotilasta stokastisesti stabiilin. Stokastinen stabiilius on peliteoreetkko Peyton Youngin käsite.
maanantaina, joulukuuta 19, 2011
Hyvää Syntymäpäivää, toveri Stalin
Kysymys, oliko Suomen sota 1941-1944 erillissota vai oliko Suomi Suur-Saksan Valtakunnan liittolainen, on ollut poliittisen historian vakiokeskusteluaiheita. Syyllisyyttä omasta historiasta on haluttu herätellä varsinkin äärivasemmistolaisissa piireissä. Sittemmin syyllisyyttä on alettu etsiä tervalaivojen valmistuksesta.
En osaa sanoa oliko Suomi Saksan liittolainen vai ei, vaikka ei sellainen tieto minua suuremmin haittaisikaan. Suomen liikkumavara oli suht suppea vuosina 1939-1944 mutta se käytettiin tehokkaasti hyväksi.
Selvää nyt ainakin on se että Neuvostoliitto oli Suur-Saksan Valtakunnan liittolainen silloin, kun Saksa ja Venäjä yhdessä suunnitelulla operaatiolla jakoivat Baltian ja Puolan - ja aloittivat yhteistoimin toisen maailmansodan.
72 vuotta ja yksi päivä sitten liittolaisuus näytti sähkeiden valossa rikkumattomalta:
Mr. JOSEPH STALIN, Moscow.
Please accept my most sincere congratulations on your sixtieth birthday. I take this occasion to tender my best wishes. I wish you personally good health and a happy future for the peoples of the friendly Soviet Union.
ADOLF HITLER
Mr. JOSEPH STALIN, Moscow.
Remembering the historic hours in the Kremlin which inaugurated the decisive turn in the relations between our two great peoples and thereby created the basis for a lasting friendship between us, I beg us to accept my warmest congratulations on you birthday.
JOACHIM VON RIBBENTROP
Minister of Foreign Affairs
Lähde: World War II Today
Sittemmin Neuvostoliiton ja Saksan suhteet heikkenivät, Saksa hyökkäsi Neuvostolliittoon ja USA liittoutui Neuvostoliiton kansanmurhaaja-halllituksen kanssa.
En osaa sanoa oliko Suomi Saksan liittolainen vai ei, vaikka ei sellainen tieto minua suuremmin haittaisikaan. Suomen liikkumavara oli suht suppea vuosina 1939-1944 mutta se käytettiin tehokkaasti hyväksi.Selvää nyt ainakin on se että Neuvostoliitto oli Suur-Saksan Valtakunnan liittolainen silloin, kun Saksa ja Venäjä yhdessä suunnitelulla operaatiolla jakoivat Baltian ja Puolan - ja aloittivat yhteistoimin toisen maailmansodan.
72 vuotta ja yksi päivä sitten liittolaisuus näytti sähkeiden valossa rikkumattomalta:
Mr. JOSEPH STALIN, Moscow.
Please accept my most sincere congratulations on your sixtieth birthday. I take this occasion to tender my best wishes. I wish you personally good health and a happy future for the peoples of the friendly Soviet Union.
ADOLF HITLER
Mr. JOSEPH STALIN, Moscow.
Remembering the historic hours in the Kremlin which inaugurated the decisive turn in the relations between our two great peoples and thereby created the basis for a lasting friendship between us, I beg us to accept my warmest congratulations on you birthday.
JOACHIM VON RIBBENTROP
Minister of Foreign Affairs
Lähde: World War II Today
Sittemmin Neuvostoliiton ja Saksan suhteet heikkenivät, Saksa hyökkäsi Neuvostolliittoon ja USA liittoutui Neuvostoliiton kansanmurhaaja-halllituksen kanssa.
torstaina, joulukuuta 15, 2011
EVM ja populistinen propaganda
Kuten sanottua en ole mikään suuri euro-fanittaja, koska en oikein luota euro-järjestelmän kestävyyteen tällä maa-kokoonpanolla. Mutta soisin, että poliittinen keskustelu perustuisi rehelliseen argumentointiin, eikä pelkkään populistiseen roistojen ja maanpettureiden etsimiseen.
Käsittääkseni RKP:n euroedustajan Carl Haglundin analyysi EVM:stä vastaa suunnilleen todellisuutta. HS kirjoittaa tänään:
Keskustelu Euroopan vakausväline EVM:stä on lähtenyt Suomessa täysin väärille urille...
Haglund ei näe EVM:ssä perustuslaillista tai muutakaan ongelmaa, joista Suomessa nyt kiistellään. EVM on ensi vuonna aloittava rahoitusyhtiö, jonka tarkoitus on lainata rahaa velkaisille euromaille.
EU-huippukokous linjasi viime viikolla, että EVM:ssä voidaan tietyissä tapauksissa tehdä päätöksiä yksimielisyyden sijaan 85 prosentin määräenemmistöllä. Suomessa on haluttu pitää kiinni yksimielisyyspäätöksistä.
Keskustelu on pyörinyt perustuslain ympärillä: Suomessa pelätään, että EVM:n pääomapottia voidaan kasvattaa ohi Suomen ja vain lähettää lasku Suomeen.
Talousasioita seuraava Haglund ihmettelee hälyä.
"On aivan selvää, että määräenemmistöpäätöksiä käytetään potissa olevan rahan jakamiseen. Potin muuttaminen sen sijaan on edelleen yksimielisen päätöksenteon takana."
Haglundin mukaan tämä on Brysselissä selvää jokaiselle - mutta ei Suomessa.
Haglund myöntää, että päätöspöytäkirja on kirjoitettu epäselvästi, mutta henki on Haglundin mukaan kuitenkin selvä.
"Jos sovitaan jo olemassa olevasta rahasta, se on määräenemmistö. Jos pyydetään lisää rahaa, se vaatii yksimielisyyden."
Haglund toivoo, että tulevaisuudessa EVM:n päätöksentekoa saataisiin muutettua valuuttarahasto IMF:n suuntaan. Siellä ei tarvita huippukokouksia vaan asiantuntijajohto päättää.
Haglund on siis samoilla linjoilla Kimmo Sasin kanssa, joka jo ehdittiin haukkua mediassa ja sosiaalisessa mediassa maan rakoon perättömillä argumenteilla.
Käsittääkseni RKP:n euroedustajan Carl Haglundin analyysi EVM:stä vastaa suunnilleen todellisuutta. HS kirjoittaa tänään:
Keskustelu Euroopan vakausväline EVM:stä on lähtenyt Suomessa täysin väärille urille...
Haglund ei näe EVM:ssä perustuslaillista tai muutakaan ongelmaa, joista Suomessa nyt kiistellään. EVM on ensi vuonna aloittava rahoitusyhtiö, jonka tarkoitus on lainata rahaa velkaisille euromaille.
EU-huippukokous linjasi viime viikolla, että EVM:ssä voidaan tietyissä tapauksissa tehdä päätöksiä yksimielisyyden sijaan 85 prosentin määräenemmistöllä. Suomessa on haluttu pitää kiinni yksimielisyyspäätöksistä.
Keskustelu on pyörinyt perustuslain ympärillä: Suomessa pelätään, että EVM:n pääomapottia voidaan kasvattaa ohi Suomen ja vain lähettää lasku Suomeen.
Talousasioita seuraava Haglund ihmettelee hälyä.
"On aivan selvää, että määräenemmistöpäätöksiä käytetään potissa olevan rahan jakamiseen. Potin muuttaminen sen sijaan on edelleen yksimielisen päätöksenteon takana."
Haglundin mukaan tämä on Brysselissä selvää jokaiselle - mutta ei Suomessa.
Haglund myöntää, että päätöspöytäkirja on kirjoitettu epäselvästi, mutta henki on Haglundin mukaan kuitenkin selvä.
"Jos sovitaan jo olemassa olevasta rahasta, se on määräenemmistö. Jos pyydetään lisää rahaa, se vaatii yksimielisyyden."
Haglund toivoo, että tulevaisuudessa EVM:n päätöksentekoa saataisiin muutettua valuuttarahasto IMF:n suuntaan. Siellä ei tarvita huippukokouksia vaan asiantuntijajohto päättää.
Haglund on siis samoilla linjoilla Kimmo Sasin kanssa, joka jo ehdittiin haukkua mediassa ja sosiaalisessa mediassa maan rakoon perättömillä argumenteilla.
maanantaina, joulukuuta 12, 2011
Arvojohtajuudesta, moraalista ja yhtenäiskulttuurin päättymisestä
Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa oli mahdollista puhua "suomalaisten yhteisistä arvoista", "arvojohtajuudesta", "meistä", "kansasta", "koko kansan presidentistä" jne. Oli tai on - riippuen nyt siitä ajattelemmeko että yhtenäiskulttuuri on edelleen olemassa tai ei ole.
Post-yhtenäiskulttuurissakin voi toki mielekkäästi puhua universaaleista kaikkia maailman ihmisiä koskevista arvoista - ottamatta nyt tällä kertaa kantaa siihen onko tuollaisia universaalisia arvoja olemassa vai ei. Sellaisessa post-yhtenäiskulttuurissa, jossa moraali perustuisi universaaliin moraaliin, ei kuitenkaan voisi oikein ajatella, että suomalainen "arvojohtaja" tuomitsisi suomalaisten homofobian tai rasismin, mutta katsoo venäläisten homovihamielisyyttä, Venäjän johdon demokratiavastaisuutta ja muita ihmisoikeusloukkauksia läpi sormien, koska ne eivät kuulu "meille".
Post-yhtenäiskulttuurissa, joka perustuu universaaleihin arvoihin, ei ole olemassa mitään "meitä" (merkityksessä me suomalaiset), jota arvojohtajan on soveliasta ohjeistaa ja joitain "muita" jotka ovat "meidän" moraalisen närkästyksemme ulkopuolella. Vaikkapa venäläisiä, joiden ihmisoikeuksista emme välitä ja joiden kanssa "käymme vain kauppaa".
Jos kansa ei ole moraalinen yhteisö, jonka ulkopuolisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin sisällä oleviin, ei ole olemassa mitään "kansan" "arvojohtajia".
Kansa moraalisena yhteisönä on joko olemassa tai ei ole olemassa, mutta on älyllistä epärehellisyyttä samaan aikaan väittää, että on olemassa joku "me" ja samaan aikaan väittää että ei ole olemassa mitään "me".
Huomautus: Post-yhtenäiskulttuuri ei välttämättä perustuisi universaaliin moraaliin niin kuin vasemmisto implisiittisesti olettaa, vaan post-yhtenäiskulttuuri jakaantuisi mahdollisesti kilpaileviksi moraalisiksi yhteisöiksi. (USA:ssahan moraalinen paine on luonut jonkinlaisen universaaliin moraalin ilman varsinaista arvojohtajuutta - "pahojen" kanssa ei kertakaikkiaan tehdä businessta - mutta pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa samanlaista painetta ei ehkä ole.)
Post-yhtenäiskulttuurissakin voi toki mielekkäästi puhua universaaleista kaikkia maailman ihmisiä koskevista arvoista - ottamatta nyt tällä kertaa kantaa siihen onko tuollaisia universaalisia arvoja olemassa vai ei. Sellaisessa post-yhtenäiskulttuurissa, jossa moraali perustuisi universaaliin moraaliin, ei kuitenkaan voisi oikein ajatella, että suomalainen "arvojohtaja" tuomitsisi suomalaisten homofobian tai rasismin, mutta katsoo venäläisten homovihamielisyyttä, Venäjän johdon demokratiavastaisuutta ja muita ihmisoikeusloukkauksia läpi sormien, koska ne eivät kuulu "meille".
Post-yhtenäiskulttuurissa, joka perustuu universaaleihin arvoihin, ei ole olemassa mitään "meitä" (merkityksessä me suomalaiset), jota arvojohtajan on soveliasta ohjeistaa ja joitain "muita" jotka ovat "meidän" moraalisen närkästyksemme ulkopuolella. Vaikkapa venäläisiä, joiden ihmisoikeuksista emme välitä ja joiden kanssa "käymme vain kauppaa".
Jos kansa ei ole moraalinen yhteisö, jonka ulkopuolisiin suhtaudutaan eri tavoin kuin sisällä oleviin, ei ole olemassa mitään "kansan" "arvojohtajia".
Kansa moraalisena yhteisönä on joko olemassa tai ei ole olemassa, mutta on älyllistä epärehellisyyttä samaan aikaan väittää, että on olemassa joku "me" ja samaan aikaan väittää että ei ole olemassa mitään "me".
Huomautus: Post-yhtenäiskulttuuri ei välttämättä perustuisi universaaliin moraaliin niin kuin vasemmisto implisiittisesti olettaa, vaan post-yhtenäiskulttuuri jakaantuisi mahdollisesti kilpaileviksi moraalisiksi yhteisöiksi. (USA:ssahan moraalinen paine on luonut jonkinlaisen universaaliin moraalin ilman varsinaista arvojohtajuutta - "pahojen" kanssa ei kertakaikkiaan tehdä businessta - mutta pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa samanlaista painetta ei ehkä ole.)
tiistaina, joulukuuta 06, 2011
Itsenäisyys, erillisyys ja yhtenäisyys
Suomen itsenäistyminen oli pragmaattisesta näkökulmasta äärimmäisen tärkeää jotta suomalaiset kansana ja yksilöinä kykenivät irroittautumaan siitä yhteiskunnallisesta kehityksestä joka on leimannut Venäjän yhteyteen jääneitä kansoja ja yksilöitä suurimman osan 1900-lukua. Täydellisen irtautumisen takaamiseksi oli tärkeää, että nimenomaan valkoiset (Suojeluskunnat) voittivat vuoden 1918 sodan. (Vain se osa kansasta, joka jäi vallankumouksen jälkeen Inkerinmaalle, tuhoutui. Inkeriläisten kuuluminen Suomen kansaan on minusta siinä mielessä ilmeistä, että he itse kokivat itsensä suomalaisiksi ja mm. siksi että seurakuntien papit olivat suomalaisia pappeja.)
16.5.1918 kansa oli siis vapaa - irtautunut ja eristynyt Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - mutta erittäin jakautunut. Kun nykyään puhutaan yhtenäiskulttuurista, unohdetaan usein, että Suomessa oli 20- ja 30-luvulla kaksi kulttuuria ja kaksi kansalaisyhteiskuntaa, jotka suhtautuivat hyvin epäluuloisesti tai ainakin vihamielisesti toisiinsa. Työväestöllä oli rikas oma kulttuuri - työväentalot, kuorot, työläiskirjailijat, työväenteatterit jne.
Lähes täydellinen yhtenäisyys - halu (ja kansallishenki) säilyttää suomalaisten erillisyys Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - ehdittiin kuitenkin saavuttaa 30.11.1939 mennessä. Erillisyys Venäjästä onnistuttiin säilyttämään. Yhtenäisyys ei syntynyt hokkuspokkus joskus marraskuussa 39. Suomessa oli 20- ja 30-luvulla paljon ihmisiä, jotka halusivat ensi sijassa taata valkoisten voiton synnyttämän valkoisen hegemonian. Oli myös paljon punaisia, jotka kaipasivat revanssia ja veristä kostoa.
Koska en ole mikään Suomen historian erikoisasiantuntija, en osaa täysin kuvailla miten talvisodan henki saavutettiin. On kuitenkin selvää, että Suomessa oli lukuisia poliitikkoja, jotka ymmärsivät erittäin kirkkaasti, että kansan jakautuminen oli Suomen suurin turvallisuuspoliittinen ongelma. Heille kuuluu suuri kunnia siitä että Suomi ei ole osa Venäjää.
Yksi näistä poliitikoista oli pohjoispohjalainen körttitalonpoika Kyösti Kallio. Muistan lapsuudesta, miten "sedälläni" (tätini miehellä), joka oli maalaisliittolainen/keskustalainen kansanedustajalla, oli työpöydällään Kyösti Kallion kuva. Pitkäviiksisen "kepulaisukon" kuva nauratti minua, mutta vuosien mittaan ymmärsin että että Kyösti Kallio ei ollut kuka tahansa kepulainen vaan Suomen sotienvälisen ajan ehkä merkittävin poliitikko.
Kyösti Kallion päämäärä oli, että ei olisi punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia. Kallio oli hyvin aktiivinen maareformin toteuttamisessa. Maareformin ensimmäinen vaihe - torppien vapauttaminen - sai nimekseen Lex Kallio. Maareformin toisessa vaiheessa (Lex Pulkkinen) palautettiin kiinteistöjä puutavarayhtiöiltä valtiolle viljelijöille edelleen jaettavaksi. Maareformi oli tärkeä turvallisuuspoliittinen toimi. Maata omistava talonpoika - päinvastoin kuin maata omistamaton maalaisproletaari - ei tue sosialistista vallankumousta.
Kyösti Kallio oli myös aktiivinen oikeiston ja kommunistien ulkoparlamentaarisen toiminnan torppaamisessa. Demokratia oli yksi perusedellytys sille että työväestö otti lopulta itsenäisyyden omakseen. Jos vasemmiston kumous olisi onnistunut, Suomi olisi todennäköisesti ajautunut stalinistiseen terroriin. Jos valkoinen kumous olisi onnistunut, kansa olisi jakautunut lopullisesti ja itsenäisyys olisi talvisodassa menetetty.
Sosialidemokraatit Väinö Tanner ja Miina Sillanpää - joka on nykyaikana reduosoitu edustamaan pelkkää naisten emansipaatiota - olivat työväenliikkeen äärivasemmistolaisen siiven kumoustyön tärkeimmät pysäyttäjät.
Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä. (Wikipedia)
Dramaattinen oli hetki jolloin Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan valkoisten vuosittaisen voitonparaatin 16.5.1927. Tapahtuma aiheutti hämmennystä ja vihaa sekä valkoisen hegemonian että luokkataistelun edistäjien keskuudessa.
Miina Sillanpää taas onnistui estämään Sosialidemokraattisen Naisliiton siirtymisen kumouksellisten haltuun. Naisliitossa kostonhenki oli luonnollisista syistä suurinta - jäsenistöstä moni oli punaleski.
Yhtenäisyyden ymmärtäminen ei rajoittunut kuitenkaan ns. keskilinjan poliitikkoihin. Itsenäisyysmies Elmo Kaila - jääkäriliikkeen aktiivi, Akateemisen Karjala Seuran johtaja ja Suojeluskunta-liikkeen harmaa eminenssi - teki omalta osaltaan työtä kansan yhtenäistämisen puolesta.
Talvella 1919−1920 Kaila alkoi hahmotella uutta toimintaohjelmaa jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan. Tähän ohjelmaan liittyi myös aiemmin Venäjän keisarikunnan armeijassa palvelleiden tsaarinupseereiden korvaaminen jääkäritaustaisilla upseereilla Suomen armeijassa. Kailan mielestä sota Suomen ja Venäjän välillä oli tulevaisuudessa väistämätön ja sitä ennen piti kansa eheyttää ja puolustusvoimat vahvistaa ja hankkia niille kansan tuki.
Kaila vastusti siksi suojeluskunnissa esiintyvää sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta ja halusi koota myös työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntien riveihin. Kaila ryhtyikin mielipidemuokkaukseen asiamiesverkkonsa kautta, lisäksi hän vaikutti rivimiesten mielipiteisiin ensin Suojeluskuntalaisen Lehden päätoimittajana 1919–1923 ja sitten Sanan ja Miekan päätoimittajana 1924−1926. Kaila lähestyi poliittisesti myös aiempaa monarkiataistelun aikaista vastustajaansa Maalaisliittoa ja sen johtajaa Santeri Alkiota, samalla tämä uusi ohjelma johti Kailan pesäeroon entisestä tsaarin kenraalista Mannerheimista.
Erillisyys ja yhtenäisyys eivät ole tietenkään mitään universaaleja kaikkien ongelmien ratkaisukeinoja, mutta eivät ne tietenkään myöskään ole mitään taantumuksellisuutta eikä irrationalisuutta. Elinor Ostromin ja Samuel Bowlesin tutkijatyö osoittaa erillisyyden ja yhtenäisyyden tärkeän merkityksen yhtenä ongelman ratkaisukeinona. Ostrom toteaa mm.
Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.
Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.
Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan. Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.
Raja on ihana insituutio - rakastakaa sitä. Venäjän uhka ei sekään ole käsittääkseni poistunut - mutta palataanpa siihen myöhemmin.
Hyvää Itsenäisyyspäivää !
16.5.1918 kansa oli siis vapaa - irtautunut ja eristynyt Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - mutta erittäin jakautunut. Kun nykyään puhutaan yhtenäiskulttuurista, unohdetaan usein, että Suomessa oli 20- ja 30-luvulla kaksi kulttuuria ja kaksi kansalaisyhteiskuntaa, jotka suhtautuivat hyvin epäluuloisesti tai ainakin vihamielisesti toisiinsa. Työväestöllä oli rikas oma kulttuuri - työväentalot, kuorot, työläiskirjailijat, työväenteatterit jne.
Lähes täydellinen yhtenäisyys - halu (ja kansallishenki) säilyttää suomalaisten erillisyys Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - ehdittiin kuitenkin saavuttaa 30.11.1939 mennessä. Erillisyys Venäjästä onnistuttiin säilyttämään. Yhtenäisyys ei syntynyt hokkuspokkus joskus marraskuussa 39. Suomessa oli 20- ja 30-luvulla paljon ihmisiä, jotka halusivat ensi sijassa taata valkoisten voiton synnyttämän valkoisen hegemonian. Oli myös paljon punaisia, jotka kaipasivat revanssia ja veristä kostoa.
Koska en ole mikään Suomen historian erikoisasiantuntija, en osaa täysin kuvailla miten talvisodan henki saavutettiin. On kuitenkin selvää, että Suomessa oli lukuisia poliitikkoja, jotka ymmärsivät erittäin kirkkaasti, että kansan jakautuminen oli Suomen suurin turvallisuuspoliittinen ongelma. Heille kuuluu suuri kunnia siitä että Suomi ei ole osa Venäjää.
Yksi näistä poliitikoista oli pohjoispohjalainen körttitalonpoika Kyösti Kallio. Muistan lapsuudesta, miten "sedälläni" (tätini miehellä), joka oli maalaisliittolainen/keskustalainen kansanedustajalla, oli työpöydällään Kyösti Kallion kuva. Pitkäviiksisen "kepulaisukon" kuva nauratti minua, mutta vuosien mittaan ymmärsin että että Kyösti Kallio ei ollut kuka tahansa kepulainen vaan Suomen sotienvälisen ajan ehkä merkittävin poliitikko.
Kyösti Kallion päämäärä oli, että ei olisi punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia. Kallio oli hyvin aktiivinen maareformin toteuttamisessa. Maareformin ensimmäinen vaihe - torppien vapauttaminen - sai nimekseen Lex Kallio. Maareformin toisessa vaiheessa (Lex Pulkkinen) palautettiin kiinteistöjä puutavarayhtiöiltä valtiolle viljelijöille edelleen jaettavaksi. Maareformi oli tärkeä turvallisuuspoliittinen toimi. Maata omistava talonpoika - päinvastoin kuin maata omistamaton maalaisproletaari - ei tue sosialistista vallankumousta.
Kyösti Kallio oli myös aktiivinen oikeiston ja kommunistien ulkoparlamentaarisen toiminnan torppaamisessa. Demokratia oli yksi perusedellytys sille että työväestö otti lopulta itsenäisyyden omakseen. Jos vasemmiston kumous olisi onnistunut, Suomi olisi todennäköisesti ajautunut stalinistiseen terroriin. Jos valkoinen kumous olisi onnistunut, kansa olisi jakautunut lopullisesti ja itsenäisyys olisi talvisodassa menetetty.
Sosialidemokraatit Väinö Tanner ja Miina Sillanpää - joka on nykyaikana reduosoitu edustamaan pelkkää naisten emansipaatiota - olivat työväenliikkeen äärivasemmistolaisen siiven kumoustyön tärkeimmät pysäyttäjät.
Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä. (Wikipedia)
Dramaattinen oli hetki jolloin Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan valkoisten vuosittaisen voitonparaatin 16.5.1927. Tapahtuma aiheutti hämmennystä ja vihaa sekä valkoisen hegemonian että luokkataistelun edistäjien keskuudessa.
Miina Sillanpää taas onnistui estämään Sosialidemokraattisen Naisliiton siirtymisen kumouksellisten haltuun. Naisliitossa kostonhenki oli luonnollisista syistä suurinta - jäsenistöstä moni oli punaleski.
Yhtenäisyyden ymmärtäminen ei rajoittunut kuitenkaan ns. keskilinjan poliitikkoihin. Itsenäisyysmies Elmo Kaila - jääkäriliikkeen aktiivi, Akateemisen Karjala Seuran johtaja ja Suojeluskunta-liikkeen harmaa eminenssi - teki omalta osaltaan työtä kansan yhtenäistämisen puolesta.
Talvella 1919−1920 Kaila alkoi hahmotella uutta toimintaohjelmaa jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan. Tähän ohjelmaan liittyi myös aiemmin Venäjän keisarikunnan armeijassa palvelleiden tsaarinupseereiden korvaaminen jääkäritaustaisilla upseereilla Suomen armeijassa. Kailan mielestä sota Suomen ja Venäjän välillä oli tulevaisuudessa väistämätön ja sitä ennen piti kansa eheyttää ja puolustusvoimat vahvistaa ja hankkia niille kansan tuki.
Kaila vastusti siksi suojeluskunnissa esiintyvää sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta ja halusi koota myös työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntien riveihin. Kaila ryhtyikin mielipidemuokkaukseen asiamiesverkkonsa kautta, lisäksi hän vaikutti rivimiesten mielipiteisiin ensin Suojeluskuntalaisen Lehden päätoimittajana 1919–1923 ja sitten Sanan ja Miekan päätoimittajana 1924−1926. Kaila lähestyi poliittisesti myös aiempaa monarkiataistelun aikaista vastustajaansa Maalaisliittoa ja sen johtajaa Santeri Alkiota, samalla tämä uusi ohjelma johti Kailan pesäeroon entisestä tsaarin kenraalista Mannerheimista.
Erillisyys ja yhtenäisyys eivät ole tietenkään mitään universaaleja kaikkien ongelmien ratkaisukeinoja, mutta eivät ne tietenkään myöskään ole mitään taantumuksellisuutta eikä irrationalisuutta. Elinor Ostromin ja Samuel Bowlesin tutkijatyö osoittaa erillisyyden ja yhtenäisyyden tärkeän merkityksen yhtenä ongelman ratkaisukeinona. Ostrom toteaa mm.
Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.
Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.
Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan. Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.
Raja on ihana insituutio - rakastakaa sitä. Venäjän uhka ei sekään ole käsittääkseni poistunut - mutta palataanpa siihen myöhemmin.
Hyvää Itsenäisyyspäivää !
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)