Itsenäisyys, erillisyys ja yhtenäisyys

Suomen itsenäistyminen oli pragmaattisesta näkökulmasta äärimmäisen tärkeää jotta suomalaiset kansana ja yksilöinä kykenivät irroittautumaan siitä yhteiskunnallisesta kehityksestä joka on leimannut Venäjän yhteyteen jääneitä kansoja ja yksilöitä suurimman osan 1900-lukua. Täydellisen irtautumisen takaamiseksi oli tärkeää, että nimenomaan valkoiset (Suojeluskunnat) voittivat vuoden 1918 sodan. (Vain se osa kansasta, joka jäi vallankumouksen jälkeen Inkerinmaalle, tuhoutui. Inkeriläisten kuuluminen Suomen kansaan on minusta siinä mielessä ilmeistä, että he itse kokivat itsensä suomalaisiksi ja mm. siksi että seurakuntien papit olivat suomalaisia pappeja.)

16.5.1918 kansa oli siis vapaa - irtautunut ja eristynyt Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - mutta erittäin jakautunut. Kun nykyään puhutaan yhtenäiskulttuurista, unohdetaan usein, että Suomessa oli 20- ja 30-luvulla kaksi kulttuuria ja kaksi kansalaisyhteiskuntaa, jotka suhtautuivat hyvin epäluuloisesti tai ainakin vihamielisesti toisiinsa. Työväestöllä oli rikas oma kulttuuri - työväentalot, kuorot, työläiskirjailijat, työväenteatterit jne.

Lähes täydellinen yhtenäisyys - halu (ja kansallishenki) säilyttää suomalaisten erillisyys Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä - ehdittiin kuitenkin saavuttaa 30.11.1939 mennessä. Erillisyys Venäjästä onnistuttiin säilyttämään. Yhtenäisyys ei syntynyt hokkuspokkus joskus marraskuussa 39. Suomessa oli 20- ja 30-luvulla paljon ihmisiä, jotka halusivat ensi sijassa taata valkoisten voiton synnyttämän valkoisen hegemonian. Oli myös paljon punaisia, jotka kaipasivat revanssia ja veristä kostoa.

Koska en ole mikään Suomen historian erikoisasiantuntija, en osaa täysin kuvailla miten talvisodan henki saavutettiin. On kuitenkin selvää, että Suomessa oli lukuisia poliitikkoja, jotka ymmärsivät erittäin kirkkaasti, että kansan jakautuminen oli Suomen suurin turvallisuuspoliittinen ongelma. Heille kuuluu suuri kunnia siitä että Suomi ei ole osa Venäjää.

Yksi näistä poliitikoista oli pohjoispohjalainen körttitalonpoika Kyösti Kallio. Muistan lapsuudesta, miten "sedälläni" (tätini miehellä), joka oli maalaisliittolainen/keskustalainen kansanedustajalla, oli työpöydällään Kyösti Kallion kuva. Pitkäviiksisen "kepulaisukon" kuva nauratti minua, mutta vuosien mittaan ymmärsin että että Kyösti Kallio ei ollut kuka tahansa kepulainen vaan Suomen sotienvälisen ajan ehkä merkittävin poliitikko.

Kyösti Kallion päämäärä oli, että ei olisi punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia. Kallio oli hyvin aktiivinen maareformin toteuttamisessa. Maareformin ensimmäinen vaihe - torppien vapauttaminen - sai nimekseen Lex Kallio. Maareformin toisessa vaiheessa (Lex Pulkkinen) palautettiin kiinteistöjä puutavarayhtiöiltä valtiolle viljelijöille edelleen jaettavaksi. Maareformi oli tärkeä turvallisuuspoliittinen toimi. Maata omistava talonpoika - päinvastoin kuin maata omistamaton maalaisproletaari - ei tue sosialistista vallankumousta.

Kyösti Kallio oli myös aktiivinen oikeiston ja kommunistien ulkoparlamentaarisen toiminnan torppaamisessa. Demokratia oli yksi perusedellytys sille että työväestö otti lopulta itsenäisyyden omakseen. Jos vasemmiston kumous olisi onnistunut, Suomi olisi todennäköisesti ajautunut stalinistiseen terroriin. Jos valkoinen kumous olisi onnistunut, kansa olisi jakautunut lopullisesti ja itsenäisyys olisi talvisodassa menetetty.

Sosialidemokraatit Väinö Tanner ja Miina Sillanpää - joka on nykyaikana reduosoitu edustamaan pelkkää naisten emansipaatiota - olivat työväenliikkeen äärivasemmistolaisen siiven kumoustyön tärkeimmät pysäyttäjät.

Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä. (Wikipedia)

Dramaattinen oli hetki jolloin Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan valkoisten vuosittaisen voitonparaatin 16.5.1927. Tapahtuma aiheutti hämmennystä ja vihaa sekä valkoisen hegemonian että luokkataistelun edistäjien keskuudessa.

Miina Sillanpää taas onnistui estämään Sosialidemokraattisen Naisliiton siirtymisen kumouksellisten haltuun. Naisliitossa kostonhenki oli luonnollisista syistä suurinta - jäsenistöstä moni oli punaleski.

Yhtenäisyyden ymmärtäminen ei rajoittunut kuitenkaan ns. keskilinjan poliitikkoihin. Itsenäisyysmies Elmo Kaila - jääkäriliikkeen aktiivi, Akateemisen Karjala Seuran johtaja ja Suojeluskunta-liikkeen harmaa eminenssi - teki omalta osaltaan työtä kansan yhtenäistämisen puolesta.

Talvella 1919−1920 Kaila alkoi hahmotella uutta toimintaohjelmaa jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan. Tähän ohjelmaan liittyi myös aiemmin Venäjän keisarikunnan armeijassa palvelleiden tsaarinupseereiden korvaaminen jääkäritaustaisilla upseereilla Suomen armeijassa. Kailan mielestä sota Suomen ja Venäjän välillä oli tulevaisuudessa väistämätön ja sitä ennen piti kansa eheyttää ja puolustusvoimat vahvistaa ja hankkia niille kansan tuki.

Kaila vastusti siksi suojeluskunnissa esiintyvää sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta ja halusi koota myös työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntien riveihin. Kaila ryhtyikin mielipidemuokkaukseen asiamiesverkkonsa kautta, lisäksi hän vaikutti rivimiesten mielipiteisiin ensin Suojeluskuntalaisen Lehden päätoimittajana 1919–1923 ja sitten Sanan ja Miekan päätoimittajana 1924−1926. Kaila lähestyi poliittisesti myös aiempaa monarkiataistelun aikaista vastustajaansa Maalaisliittoa ja sen johtajaa Santeri Alkiota, samalla tämä uusi ohjelma johti Kailan pesäeroon entisestä tsaarin kenraalista Mannerheimista.

Erillisyys ja yhtenäisyys eivät ole tietenkään mitään universaaleja kaikkien ongelmien ratkaisukeinoja, mutta eivät ne tietenkään myöskään ole mitään taantumuksellisuutta eikä irrationalisuutta. Elinor Ostromin ja Samuel Bowlesin tutkijatyö osoittaa erillisyyden ja yhtenäisyyden tärkeän merkityksen yhtenä ongelman ratkaisukeinona. Ostrom toteaa mm.

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan. Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.

Raja on ihana insituutio - rakastakaa sitä. Venäjän uhka ei sekään ole käsittääkseni poistunut - mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Hyvää Itsenäisyyspäivää !