Eläkeriita sopii demarien ja kepun kuvioihin

Totesin kolme päivää sitten näin:

Matti Vanhanen ja Jutta Urpilainen ovat löytäneet kuin yhteisestä sopimuksesta tempun, jolla padota perussuomalaisten kannatuksen kasvua: Yritetään saada kansa hajoitettua taas "punaisiin" ja "valkoisiin" - tai palkansaajiin ja muihin - alkamalla kiistellä eläkeiästä.

Keskusta ja SDP päättelevät ehkä jotenkin näin:

Kun saamme kansan hajoitettua, kykenemme saamaan takaisin vanhat kannattajamme. Kun kiihdytämme "luokkasotaa", kannattajat palaavat niihin puolueisiin, jotka ajavat kulloisenkin äänestäjän "luokkaetua".

Unto Hämäläisen tämänpäiväinen artikkeli HS:ssä tukee tätä johtopäätöstäni:

Eläkeriita saattaa horjuttaa hallitusta ja olla alku demarien uudelle nousulle.

Sdp pääsi taas ääneen

Kaikki tivaavat: kuka voittaa eläkeriidan?

Sitä ei vielä tiedä, mutta riidan ensimmäinen häviäjä on perussuomalaisten Timo Soini, joka on saanut opposition äänitorvena nauttia suosion noususta.

Tällä viikolla Sdp:n Jutta Urpilainen valtasi Soinilta oppositiojohtajan aseman. Urpilainen osaa näytellä vihaista, vaikka sisällä kuplii myös hyvä mieli: Sdp pääsi ääneen ja haastamaan hallituksen.

Eläkekiistoilla on yleensä tapana auttaa oppositiota.

Edellisellä kerralla siitä hyötyi kokoomus. Se sai oppositiossa ollessaan kannattajansa liikkeelle, kun Sdp:n ja keskustan punamultahallitus heikensi vapaaehtoisten eläkevakuutusten ehtoja. Niitä ei tosin ole parannettu kokoomuksen hallituskaudella.

Nyt eläkeriita on paljon vakavampi. Se voi olla jopa alku Sdp:n uudelle nousulle maan suurimmaksi puolueeksi, jos se pystyy hyödyntämään äänestäjien suuttumusta.

Keskusta ja pääministeri Matti Vanhanen saattavat joutua kärsimään vanhoista synneistään. Vanhasen edellinen hallitus, se punamulta, laski eläkeiän alarajaa kahdella vuodella, vaikka myönsi lain perusteluissa, että eläkkeelle pitäisi siirtyä myöhemmin. Se oli poliittinen silmänkääntötemppu.

Nyt Vanhasen toinen hallitus yrittää nostaa eläkeiän takaisin 65 vuoteen, mutta se ei enää käy.

Suomalainen äänestäjä saattaa tyytyä siihen, ettei hän saa uusia etuja. Hän on valmis sietämään pieniä lisärasituksiakin, kuten veronkorotuksia, mutta "saavutettuun etuun" ei sovi kajota: 63 vuoden eläkeikä on yli viisikymppisille saavutettu etu.

Siihen on yhtenä syynä työelämän muutos. Takavuosina oli tapana irtisanoa ensimmäiseksi viimeksi tulleet, tavallisesti nuoret, jos yritys joutui vaikeuksiin. Nykyisin irtisanotaan myös vanhimpia työntekijöitä tai heistä pyritään muilla keinoilla eroon.

Epäilen, että 53-vuotiaalla pääministerillä ei ole tuntumaa siihen, miten epävarmaa hänen ikätoveriensa työelämä on. Jos on irtisanomisuhka niskassa, viimeiset työvuodet tuntuvat ikuisuudelta.

Vanhojen työntekijöiden mielipahaa lisää myös kateus johtajia kohtaan. Turun Sanomat julkisti selvityksen, jonka mukaan yritys- ja työmarkkinajohtajat jäävät eläkkeelle noin 60 vuoden iässä. Yksikään selvityksessä olleista ei jaksanut töissä 65 ikävuoteen asti.

SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen on poikkeus, sillä hän siirtyy eläkkeelle 62-vuotiaana, vaikka olisi voinut jäädä jo 60-vuotiaana.

Ylimmistä johtajista 65-vuotiaina jatkavat presidentti Tarja Halonen, ministerit Sirkka-Liisa Anttila ja Tarja Cronberg sekä arkkipiispa Jukka Paarma.

Eläkeriita huipentuu ensi viikolla, kun hallitus vastaa opposition välikysymykseen ja kun sekä SAK:n, STTK:n että Akavan luottamusmiehet kokoontuvat Finlandia-taloon. Hallitusta saatetaan uhata jopa yleislakolla, niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Hyväntahtoisista etujärjestöistä on tullut taas painostusjärjestöjä.

Edellisen kerran näin järeillä aseilla uhattiin keväällä 1996, jolloin SAK ja Paavo Lipposen hallitus ajautuivat ilmiriitaan työttömyysturvan leikkauksista. "Ruusujen sodan" aloituspäivä oli jo määrätty, mutta se onnistuttiin estämään tekemällä laiha sopu.

Kuka voisi nyt olla sovun rakentaja? Presidentti Halonen suututti ensikommenteillaan hallituksen, joten hänestä ei ole ehkä apua. Puhemies Sauli Niinistö on ollut hiljaa. Ehkä siitä on hyötyä.