Yhteistoiminta yrityksessä

Kun Adolf Hitler totesi että hyökkäys Neuvostoliittoon ei ole vain valloitussota (der Eroberungskrieg) vaan myös tuhoamissota (der Vernichtungskrieg) ihmisten olisi pitänyt tietää mitä se merkitsee. Kun yrityksen johtaja puhuu suurista henkilöstösäästöistä seuraavan kolmen vuoden kuluessa pitäisi olla selvää mistä on kysymys. Työpaikkojen tuhoaminen (die Vernichtung)on alkamassa.

Vaikka tuhoamistarkoitus on avoimesti määritelty, ihmisten arki jatkuu pitkään muuuttumattomana. Kun muutosta enää ei voi välttää, se pyritään minimoimaan. Kun Varsovan ghetossa asuva juutalaisperhe havaitsi että naapurin perhe vietiin, ilmassa oli ehkä tiettyä helpotuksen tunnetta siitä että itse säästyi tällä kertaa. Mielessä kävi jopa ajatus että ehkä minun tehtäväni ghetossa on niin tärkeä että minut tarvitaan jatkossakin. Ehkä minua ei viedäkään.

Martin Grayn Kaikkien rakkaitteni puolesta osoitti aikoinaan että Varsovan ghetosta oli mahdollista poistua mm. viemäreitä pitkin - ainakin jos oli terve ja hyväkuntoinen. Kaikki eivät olisi varmasti voineet lähteä - esimerkiksi vanhukset. Jotkut jäivät koska ajattelivat että lähteminen on hankalaa ja riskialtista, että kiinnijäämistodennäköisyys on suuri, että mitään todisteita ei ole siitä että kaikki tuhotaan. Että on siis parasta sopeutua.

Kun yrityksen johto ilmoittaa työpaikkojen tuhoamisesta, osa ihmisistä ei edes kuvittele että itse voisi joutua tuhoamisen kohteeksi. Osa tajuaa tilanteen mutta päättää odottaa. Kun ensimmäinen tuhoamiskierros suoritetaan, jäljelle jäävät ovat hetken helpottuneita. Ehkä minut tarvitaan jatkossakin. Mutta kun yrityksen johtaja alkaa puhua tuhoamisen kiihdyttämisestä, pelko tulee takaisin. Pelko kalvaa sielua.

Äärimmäisestä esimerkistä kertoi HS muutama päivä sitten: juutalaisperhettä kuljetettiin muitten mukana jonossa halki Ukrainan maaseudun. Eräässä kylässä he näkivät omin silmin tuhoamisleirin. Kylän ukrainalainen päällikkö kertoi että sen tien päässä, jota perhe oli kulkemassa, on toinen tuhoamisleiri. Juutalaisperheen äiti sanoi miehelleen että heidän on paettava - mies kuitenkin sanoi että heidän on pysyttävä MUIDEN MUKANA. Äiti sai onneksi pitää päänsä ja lapsilla oli mahdollisuus kertoa tarina jälkipolville. Paetessaan perhe todennäköisesti koki pettäneensä ystävänsä ja kansansa. Jäljestäkin outo syyllisyys kalvoi vanhempia mutta lapset säilyivät hengissä.

MacDonald väittää että juutalaiset ovat erityisen yhteisöllisiä ihmisiä ja useaan kertaan historian aikana he ovat mieluummin tuhoutuneet muitten juutalaisten mukana kuin pettäneet porukan. MacDonaldin mukaan tämä on ollut jopa evolutiivisesti adaptiivinen tapa toimia juutalaisten kaltaiselle yhteisölle. Mielenkiintoinen ajatus joskin vaikea osoittaa todeksi tai vääräksi. Olen itsekin tapipuvainen uskomaan että ko. käyttäytyminen voi tiukalle yhteisölle ja sen jäsenille olla adaptiivista.

Eräät ihmiset ovat kertoneet minulle että työpaikan ihmissuhteet ovat niin tärkeitä, että he pelkäävät ensi sijassa niitten menettämistä eivätkä palkan menettämistä. Kauan samassa työpaikassa olleilla on monenlaisia tunteita työpaikkaansa ja työyhteisöään kohtaan - lähteminen voi olla hyvin vaikeaa vaikka uusi työpaikka olisi tiedossakin. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei siis ole naureskella niille ihmisille jotka jäävät ghettoon, vaan pikemmin käsitellä omia tunteita ghetosta lähdön hetkellä.

Lukekaapa aiempi Lue postaukseni juutalaisuudesta ja MacDonaldista - omasta mielestäni se on parhaita postauksiani.