Kaikki raha ei myöskään ole samanarvoista ainakaan kaikille ihmisille.
Muistan Intian matkoilta miten riksakuskit säännöllisesti pyysivät länsimaisilta matkustajilta ylenmääräisen hinnan. Arvaukseni on että hinta oli kymmenen kertaa suurempi kuin mitä intialaiset itse maksoivat. Jos maksoit pyydetyn hinnan - esimerkiksi 50 rupiaa - riksakuski otti rahan ja poistui. Tai alkoi korkeintaan kysellä tarvitsisimmeko riksaa huomisaamuksi.
Jos sen sijaan tinkasit todella pitkään ja hartaasti hinnan vaikkapa 20 rupiaan ja miehen hyväksyttyä hinnan ärtyneenä maksoit hänelle 20 rupiaa ja juomarahaa toiset 20 rupiaa, miehen kasvot olivat yhtä hymyä. Riksakuski tunsi saaneensa rahat työllään eikä huijaamalla - siksi raha tuntui arvokkaalta. Itselle jäi myös hyvä mieli.
Jos olisin antanut 5o euroa, riksakuski olisi kokenut saaneensa rahan huijaamalla. Lisäksi olisin omalla teollani viestittänyt ehkä että "kuules intian pelle - minulla on niin paljon rahaa että voin maksaa sinulle matoselle mitä vain vaikka tiedänkin että olet huijari". Joka tapauksessa rahan antaminen tinkaamatta olisi ollut toisen ihmisen nöyryyttämistä.
Nämä ajatukset tulivat mieleen kun luin Helsingissä kerjäävistä romaaneista. Uskon vakaasti että kerjääminen on useimmiten huoraamiseen verrattava ammatti, jonka pääsisältö on itsensä myyminen. Kerjäämiseen liittyy myös köyhyyden ja tunteitten teeskentely. Kerjäämällä saatu raha ei useimmiten tunnu rehellisesti ansaitulta rahalta - kerjääminen alentaa ihmisen itsetuntoa.
Intiassakin kerjäläinen ja kengänkiillottaja eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Molemmat - tai ainakin kengänkiillottaja - ovat köyhiä. Jälkimmäinen tekee kovaa rehellistä työtä, jolla hankkii pikkusiskoilleen, -veljilleen ja vanhemmilleen ruuan. Edellinen myy sieluaan.
Muistan miten minulla oli uudet kiiltävät kengät ja nälkäisen näköinen pikkupoika pyysi saada kiillottaa ne. Tarjosin hänelle työn sijaan viereisestä katukeittiöstä yksinkertaisen ruuan 20 eurosentillä. Hänen silmänsä kiilsivät pienestä lahjasta jonka sai. Kerjäläiset sen sijaan lipevät, vaativat rahaa ja roikkuvat vaatteissa. Heille ei useimmiten kelpaa ruoka. Heillä voi samaan tapaan kuin prostituoidulla olla isäntä - eräänlainen parittaja - joka ottaa suurimman osan rahasta. Ei parittajaa kiinnostaa katukeittiön pikkulounaat. Nostaakseen kerjäläistuotteensa arvoa omistaja saattaa vieläpä silpoa kerjäläiseltä kädet ja jalat.
Rahan antaminen kerjäläisille pitää yllä kerjäämisinstituutiota niin kuin prostituoidulta palvelujen ostaminen tukee prostituutiota. Kengän kiillotuttaminen 10-vuotiaalla ylläpitää sekin toki lapsityövoimaa. Väitän kuitenkin että parempi lapsen on oppia tekemään työtä jos toinen vaihtoehto on kerjääminen.
Parasta mitä intialaiselle kengänkiillottajalle voisi tarjota on rahoittaa hänelle kahden tunnin koulupäivä neljäksi vuodeksi. Lapsityövoiman väärinkäyttö ei ratkea hetkessä köyhissä maissa. Jos mustavalkoisesti keskitytään lapsityön rajoittamiseen kadun kulmissa, lapset joutuvat myymään itseään helposti hämärissä huoneissa tai kerjäläisinä. Ensimmäinen askel on saada kaikki intialaiset lapset kouluun - työn ohessa jos se on ainoa mahdollisuus. Keralan osavaltiossa lapset on saatu käsittääkseni jo kouluun Keralan osavaltion alhaisesta BKT:sta huolimatta. Kiitos kuuluu kommunistiselle osavaltiohallinolle mutta myös maharadjoille jotka aikoinaan satsasivat kansansivistykseen.
Keralalainen lukutaitoinen köyhä riksakuski loistaa hyvää itsetuntoa, kun hän ottaa turistin kädestä englanninkielisen kirjan ja lukee siitä pätkän ääneen. Lukutaidoton pohjoisintialainenkin riksakuski saattaa "lukea" jotain Lonely Planetin matkaopasta ääneen mutta vain oman kaupunkinsa osalta koska sen osan hän osaa ulkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti