Kirjoitin jonkin aikaa sitten siitä, miten Suomen turvallisuuspolitiikan epäonnistuminen johtuu pitkäti suomalaisten kuvitelmasta että olemme erityistapaus.
Kun olin nuori, Itä-Euroopassa oli joukko Venäjän (Neuvostoliiton) valtaamia entisiä valtioita (Georgia, Armenia, Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, ...) , joukko Venäjän satelliittivaltioita (Unkari, Puola, DDR, ...) ja suomettunut Suomi. Suomi kutsui itse itseään puolueettomaksi valtioksi ja muita Itä-Euroopan maita Itäblokiksi. Suomi ei kuulunut suomalaisten mielestä Itä-Eurooppaan ollenkaan, vaikka kartasta voisi luulla toisin.
Suomi oli näistä valtioista selkeästi menestynein ja myös piti itseään menestyneimpänä. Sodan nöyryytyksestä oli noustu ja päästy pitkälle. Itsetyytyväisyys oli tavallaan perusteltua, vaikka Suomen vapaus oli rajoitettua.
Kun Neuvostoliitto romahti, muut Itä-Euroopan maat näkivät tilaisuutensa tulleen. Ne käyttivät uutta tilannetta viivyttelemättä jamaksimaalisesti hyväkseen ja integroituivat länteen niin tehokkkaasti kuin mahdollista. Suomi luotti omaan "puolueettomuuteensa" ja jäi turvallisuuspoliittisen integraation ulkopuolelle. Suomen ei tarvinnut Suomen johdon mielestä mennä Natoon, koska olimme erikoistapaus"puolueettomuutemme" takia. Terve itsetyytyväisyys muuttui aiheettomaksi itsetyytyväisyydeksi ja ylimielisyydeksi.
Historian professori Marko Maunula todistaa samaa suomalaisten erityislaatuisuudesta.
Suomi teki vakavan virheen, kun se ei liittynyt Natoon jo 1990-luvulla. Valitettavasti katteeton optimismi ja kummallinen myytti suomalaisesta erityissuhteesta Venäjään estivät liittymisen.
Suomalaiset jostain kumman syystä kuvittelevat olevansa Venäjän ja venäläisyyden asiantuntijoita. Tämä harhaluulo kumpuaa samasta myyttisten kumpujen yöstä kuin uskomus ”venäläiseen sieluun”.
Me uskomme, että venäläisyys ja venäläinen ajattelutapa ovat jonkin sortin esoteerinen voima, johon me olemme kytkettyjä liki paranormaalein sitein. Me osaamme kanavoida aivomme Puškinia lukevien, vodkaa juovien ja mollivoittoisia lauluja kuuntelevien naapuriemme taajuudelle, ja muun maailman pitäisi kuunnella meidän meediotulkintojamme venäläisen sielun kielten soimisesta.
Jostain syystä muuta maailmaa ei meidän Venäjä-tuntemuksemme vakuuta. Haglundin mainitsema aikaisempi suomalainen uskomus, että me voisimme toimia jonkin sortin demokraattisena kätilönä, joka ohjaa Venäjää kohti oikeaa, moniarvoista ja liberaalia demokratiaa, on mallikappale meidän suomalaisten Venäjän tuntemuksen heppoisuudesta sekä itseriittoisesta ja pompöösistä uskostamme omaan Venäjä-viisauteemme.
Valitettavan suuri osa suomalaisten Venäjä-asiantuntijoiden lausunnoista on mutu-pohjalta ponnistavaa subjektiivista sanahelinää, jossa datan sekä talous- ja sotilaspoliittisten realiteettien analyysi jää toissijaiseksi. Paljon kiinnostavampaa ja valaisevampaa analyysia Venäjästä voi lukea vaikkapa amerikkalaisten laatulehtien sivuilta.
Jos joku naapustossamme tuntee Venäjän hyvin, se on Viro. Eteläiset naapurimme joutuivat, vuosikymmenten saatossa, traagisesti tutustumaan venäläiseen politiikkaan erittäin läheisesti. Kun he palasivat itsenäisiksi, miten he käyttivät Venäjä-tuntemustaan? Juoksemalla Natoon heti, kun se oli mahdollista.
Kun olin nuori, Itä-Euroopassa oli joukko Venäjän (Neuvostoliiton) valtaamia entisiä valtioita (Georgia, Armenia, Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, ...) , joukko Venäjän satelliittivaltioita (Unkari, Puola, DDR, ...) ja suomettunut Suomi. Suomi kutsui itse itseään puolueettomaksi valtioksi ja muita Itä-Euroopan maita Itäblokiksi. Suomi ei kuulunut suomalaisten mielestä Itä-Eurooppaan ollenkaan, vaikka kartasta voisi luulla toisin.
Suomi oli näistä valtioista selkeästi menestynein ja myös piti itseään menestyneimpänä. Sodan nöyryytyksestä oli noustu ja päästy pitkälle. Itsetyytyväisyys oli tavallaan perusteltua, vaikka Suomen vapaus oli rajoitettua.
Kun Neuvostoliitto romahti, muut Itä-Euroopan maat näkivät tilaisuutensa tulleen. Ne käyttivät uutta tilannetta viivyttelemättä jamaksimaalisesti hyväkseen ja integroituivat länteen niin tehokkkaasti kuin mahdollista. Suomi luotti omaan "puolueettomuuteensa" ja jäi turvallisuuspoliittisen integraation ulkopuolelle. Suomen ei tarvinnut Suomen johdon mielestä mennä Natoon, koska olimme erikoistapaus"puolueettomuutemme" takia. Terve itsetyytyväisyys muuttui aiheettomaksi itsetyytyväisyydeksi ja ylimielisyydeksi.
Historian professori Marko Maunula todistaa samaa suomalaisten erityislaatuisuudesta.
Suomi teki vakavan virheen, kun se ei liittynyt Natoon jo 1990-luvulla. Valitettavasti katteeton optimismi ja kummallinen myytti suomalaisesta erityissuhteesta Venäjään estivät liittymisen.
Suomalaiset jostain kumman syystä kuvittelevat olevansa Venäjän ja venäläisyyden asiantuntijoita. Tämä harhaluulo kumpuaa samasta myyttisten kumpujen yöstä kuin uskomus ”venäläiseen sieluun”.
Me uskomme, että venäläisyys ja venäläinen ajattelutapa ovat jonkin sortin esoteerinen voima, johon me olemme kytkettyjä liki paranormaalein sitein. Me osaamme kanavoida aivomme Puškinia lukevien, vodkaa juovien ja mollivoittoisia lauluja kuuntelevien naapuriemme taajuudelle, ja muun maailman pitäisi kuunnella meidän meediotulkintojamme venäläisen sielun kielten soimisesta.
Jostain syystä muuta maailmaa ei meidän Venäjä-tuntemuksemme vakuuta. Haglundin mainitsema aikaisempi suomalainen uskomus, että me voisimme toimia jonkin sortin demokraattisena kätilönä, joka ohjaa Venäjää kohti oikeaa, moniarvoista ja liberaalia demokratiaa, on mallikappale meidän suomalaisten Venäjän tuntemuksen heppoisuudesta sekä itseriittoisesta ja pompöösistä uskostamme omaan Venäjä-viisauteemme.
Valitettavan suuri osa suomalaisten Venäjä-asiantuntijoiden lausunnoista on mutu-pohjalta ponnistavaa subjektiivista sanahelinää, jossa datan sekä talous- ja sotilaspoliittisten realiteettien analyysi jää toissijaiseksi. Paljon kiinnostavampaa ja valaisevampaa analyysia Venäjästä voi lukea vaikkapa amerikkalaisten laatulehtien sivuilta.
Jos joku naapustossamme tuntee Venäjän hyvin, se on Viro. Eteläiset naapurimme joutuivat, vuosikymmenten saatossa, traagisesti tutustumaan venäläiseen politiikkaan erittäin läheisesti. Kun he palasivat itsenäisiksi, miten he käyttivät Venäjä-tuntemustaan? Juoksemalla Natoon heti, kun se oli mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti