Jokainen amerikkalaisen sosiologin Robert Putnamin uusi kirja menee lukulistalleni. Hänen kuuluisin kontribuutionsa on ollut eittämättä kirja Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community, joka dokumentoi amerikkalaisen kansalaisyhteiskunnan ja luottamuksen degeneraatiota 50-luvulta 2000-luvulle. Sittemmin Putnam kirjoitti varsin rohkean artikkelin monikultturismin luottamusta alentavasta vaikutuksesta amerikkalaisissa lähiöissä.
Hänen uusin kirjansa Upswing, joka ei ole vielä ostettavissa ja jota en siis ole vielä lukenut, käsittelee luottamuksen ja kansalaisyhteiskunnan kehitystä USA:ssa pidemmälllä aikavälillä. 50-luvulla alkanutta degeneraatiota edelsi nimittäin pitkä kansalaisyhteiskunnan ja luottamuksen vahvistumisen aika - ehkä 1910-luvulta alkaen.
American Enterprise Instituten johtajan Yuval Levinin arvostelu on hyvin mielenkiintoinen. Jos Levinin kommentti pitää paikkansa, vaikuttaa että Putnamin rohkea ote asioihin on hieman kirvonnut. Levin väittää erityisesti, että Putam on sivuuttanut mielenkiintoisen linkin eksluusion ja kansalaisten välisen soldaarisuuden kasvun välillä. Lainaan osan arvostelusta:
The complicated links between solidarity and exclusion (and between fragmentation and inclusion) fall into a recurring blind spot in the book. So, for instance, Mr. Putnam and Ms. Garrett clumsily dismiss the severe multi-decade constraints on immigration as a source of unity in the period of early-20th-century upswing they describe. But however uncomfortable it may be to admit, the fact that the proportion of foreign-born residents reached its lowest point in our history in the mid-1960s was presumably related to the high levels of cohesion that our society achieved in that era. And as some of Mr. Putnam’s other work has helped to show, the explosion of immigration since that time has probably contributed to declining social trust.
More generally, Mr. Putnam and Ms. Garrett tend to underplay the upside of declining solidarity. The second half of the 20th century was a period of liberalization, both social and economic, pursued in response to excessive cohesion experienced as constriction and conformity. Conservatives often celebrate the liberalization of the economy and the growth it made possible while decrying the surge of social liberationism. Progressives (like Mr. Putnam and Ms. Garrett) tend to celebrate greater cultural diversity and inclusion while decrying the increased market orientation of the economy. But these are two sides of one coin. The liberalization that began in the 1950s and ’60s has surely gone too far in some respects, and we need to recover some essential solidarity. But that liberalization was pursued for powerful reasons, and the dark sides of solidarity should be noticed, too.
Mr. Putnam and Ms. Garrett also tend to play down the role of the intense national mobilizations of the first half of the 20th century—around the two world wars and the Great Depression—in enabling the remarkable increase in social cohesion they describe. This is always a touchy subject for communitarians. Mass mobilization can bring societies together, but that can only really happen around disasters and deep crises. Efforts to mobilize around more mundane challenges have never quite succeeded. Could we re-create the silver linings of an era of unremitting catastrophe without suffering its storms?
Even so, the fact that “The Upswing” enables us to ask such a question, and so to think about the practical preconditions for revitalization, is a mark of its achievement. In a sweeping yet remarkably accessible book, Mr. Putnam and Ms. Garrett provide a crucial missing ingredient in contemporary social commentary: They lay out a sociology of success that, drawing on our history, can help us think concretely about how to enable a revival of American life.
Sodan kiistämätön kansalaisyhteiskuntaa vahvistava vaikutus on tietysti tunnettu tosiasia. Mielenkiintoisempi on tosiaan se seikka, että kun USA:ssa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa palkkaerot alkoivat työn tarjonnan nousun takia kasvaa voimakkaasti ja yhteiskunnallinen tilanne riistäytyä käsistä, USA:n eliitti päätti onnistuneesti taistella ongelmaa vastaan vähentämällä maahanmuuttoa ja sitä kautta työn tarjontaa - mutta myös lisäämällä rakenteellista rasismia.
Kirjoitin asiasta aiemmin Sarastuksessa - referoin professori Peter Turchinin kirjaa Ages of Discord:
Lyhyen tähtäimen edun ajamisesta yhteiskuntarauhan takaamiseen eli kulta-ajan paluu
1900-luvun alussa amerikkalainen eliitti heräsi yhteiskuntarauhan romahtamiseen viimeistään siinä vaiheessa kun äärivasemmisto otti vallan Venäjällä. Turchin kirjoittaa:
Vuoden 1920 paikkeilla rajoittamattoman maahanmuuton negatiiviset seuraukset alkoivat muuttua ilmeisiksi poliittiselle ja taloudelliselle johdolle. … USA:ssa oli vallankumouksellinen tilanne – eliitti koki että vallankumouksen uhka oli todellinen ja se aiheutti akuuttia epävarmuutta eliitissä.
Massiivinen maahanmuutto kontribuoi kriisin syntymiseen kahdella tavalla – suoraan ja epäsuorasti:
Toisaalta se epäsuorasti loi työn ylitarjontaa. Vaikka työn ylitarjonta oli edullista yksittäisille yrityksille, se johti myös laajoihin väkivaltaisiin työtaisteluihin, jotka lähenivät kansannousuja. Maahanmuutto myös pahensi rotumellakoita, jotka primääristi johtuivat mustien tulosta vapaille työmarkkinoille, mikä loi lisääntyvää kilpailua valkoiselle työvoimalle.
Maahanmuutto johti myös suoraan eliitin turvattomuuden lisääntymiseen. Etelä- ja Itä-Euroopasta muutti maahan italialaisia anarkisteja ja juutalaisia sosialisteja, jotka muodostivat vastaeliitin. Työnantajien lakonmurtajiksi maahan tuomat ulkomaalaiset kieltäytyivät toimimasta tässä roolissa tai siirtyivät jopa lakkolaisten puolelle. Vuoden 1900 jälkeen maahanmuuttajat alkoivat järjestäytyä ja järjestää itsenäisesti lakkoja.
Aluksi eliitti pyrki muuttamaan maahanmuuton lähdemaat Etelä- ja Itä-Euroopasta Pohjois-Eurooppaan, mutta lopulta kongressin maahanmuuttokomitea totesi: “on mahdotonta pitää ulkona vallankumouksellisia ja bolshevikkeja, ellei estä kaikkia tulemasta”.
Eliitti päätti siis tehdä jotain yhteiskuntarauhan heikkenemiselle. Jo paljon ennen 30-luvun New Dealia USA:ssa alkoi uudistusten aika – ns. Progressive Era.
Liberaali Salon-sivusto referoi Turchinin kirjaa ja kuvaa Progressive Eraa aikana, joka yhdisti työväen oikeuksien parantamisen vähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun purkamiseen ja maahanmuuton radikaaliin leikkaamiseen. Progressive Era vapautti markkinoita purkamalla kartelleja, paransi työväestön asemaa, vahvisti sosiaalista vastuuta mutta samanaikaisesti alensi inklusiivisuutta mm. rajoittamalla juutalaisten ja aasialaisten pääsyä yliopistoihin ja ja mustien pääsyä avoimille työmarkkinoille.
Yhteiskunta käänsi selkänsä lassez-faire kilpailulle ja tunnisti työvoiman oikeudet ainakin rajoitetusti. Kun Suuri Lama iski, palkkoja ei leikattu …, vaikka työttömyys kasvoi voimakkaasti.
Toisaalta tapahtui ns. patriarkaatin sulkeminen, missä olemassaoleva eliitti sulki rivinsä … Pääsy eliittiin suljettiin mm. muuttamalla Harvardin, Princetonin ja Yalen sisäänpääsysääntöjä, mikä iski erityisen pahasti juutalaisiin ja mustiin.
Maahanmuuttoa, joka oli ollut suoranainen kultasuoni amerikkalaiselle työnantajille koska se tarjosi keinot pitää palkat alhaalla, leikattiin voimakkaasti. Eliitin ohjelma oli turvata valtion olemassaolo ja sitä kautta markkinatalousjärjestelmän säilyminen vähentämällä valkoisen työväestön tyytymättömyyttä ja korottamalla siten yhteiskunnan koheesiota. Turchin kirjoittaa:
Valtio ei [enää] toiminut yksittäisten työnantajien edun mukaisesti [pitämällä palkat alhaalla] vaan pikemmin edistääkseen koko yritysmaailman yhteisöllistä etua. Valtio ryhtyi toimiin koska maahanmuutto uhkasi koko valtion ja yritysmaailman olemassaoloa. Maahanmuuttolait ajettiin läpi, koska poliittinen eliitti ja osa taloudellisesta eliitistä ymmärsi että “ne olosuhteet jotka … johtuvat voittojen maksimoinnista uhkaavat stabiliteettia, jonka varassa koko poliittinen ja taloudellinen järjestelmä lepää”.
Aiemmin taloudellinen eliitti oli nimenomaan pyrkinyt vaikuttamaan valtioon niin että maahanmuutto pysyisi korkeana.
Amerikkalainen eliitti oli hyvin tietoinen siitä että jatkuva maahanmuuttajien virta mahdollisti palkkojen pitämisen alhaalla ja pääoman tuoton korkealla. 1866 Andrew Carnegie vertasi maahanmuuttoa kultavirtaan. Yritysmaailma käytti valtiovaltaa varmistamaan että kultavirta pysyisi vahvana. Kongressi päätti 1864 laista nimeltä “Laki maahanmuuton edistämisestä”. Laki oli hyvin tehokas ja nosti maahanmuuttoa muutamassa vuodessa 90 000:sta 280 000 vuodessa. Reaalipalkat laskivat samaan aikaan neljänneksellä.
Progressiivinen aika paransi valkoisen työväestön asemaa mutta vahvisti rotusortoa. Progressiivisen ajan suurista uudistajapresidenteistä mm. Woodrow Wilson on leimautunut nykyaikana rasistiksi ja hänen nimeään kantavien julkisten laitosten nimiä on haluttu muuttaa. Wilsonista on haluttu tehdä suorastaan täydellinen epähenkilö. Progressive Eran poliitikkojen “pimeää puolta” on toisaalta haluttu myös ymmärtää ajalle tyypillisenä. “Kaikkihan silloin kannattivat eugeniikkaa ja olivat rasisteja”. Todellisuus Wilsonista on kuitenkin Turchinin näkökulmasta pikemmin se, että rasismin lisääminen, kartellien murskaaminen ja työväestön aseman parantaminen oli osa eheätä poliittista ohjelmaa, jonka eheää luonnetta nykyajan ihmisen on vain vaikea ymmärtää ja hyväksyä.
USA:n progressiivisen ajan uudistuksia voi rinnastaa suomalaisen eliitin talvisodan aikana tekemään julkilausumaan, jossa Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnusti ammattiliitot ja keskusjärjestö SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Työnantajajärjestön julkilausuma sai nimen Tammikuun kihlaus. Rajamaalla ei ollut Venäjän uhan alla varaa poliittiseen polarisaatioon. Julkilausuma ymmärrettiinkin Moskovassa aivan oikein Neuvostoliiton uhan takia syntyneeksi ja se tuomittiin ankarasti.
USA:n progressiivisen ajan uudistukset johtivat dramaattisiin muutoksiin valkoisen työväestön asemassa. Palkkaerot kääntyivät voimakkaaseen laskuun 1910-luvun lopussa. Ne kääntyivät uuteen nousuun vasta 60-luvun alussa.
Tärkein hyvän yhteiskunnan merkki oli kuitenkin säätykierron vahvistuminen. Amerikkalainen unelma siitä, että kuka tahansa voi nousta köyhyydestä varakkuuteen yrittämisen kautta, toteutui.
Tässä suhteessa 50-luku todella oli kulta-aikaa amerikkalaisille valkoisille. Robert Putnam kuvaa 50-lukua sekä esimerkein omasta nuoruudestaan että tilastoin. Työväestön perheistä noustiin college-tasolle melkein yhtä usein kuin varakkaammista perheistä. Ainoa ero oli, että työväestö rohkaisi lapsiaan collegeen hieman vähemmän kuin akateemisesti koulutetut. Valkoiset tytötkin menivät collegeen poikien lailla, mutta varhainen avioituminen johti 50-luvulla hyvin usein naisten koulutuksen keskeytymiseen. Naisten koulutustaso ja urakehitys pysyi siksi oleellisesti alhaisempana kuin miesten.
Ajalle oli tyypillistä myös ajattelu, että kaikki lapset ovat meidän lapsiamme. Heikoimmassa asemassa olevien perheiden lapsia tuettiin monella tapaa eikä vain viranomaisten vaan eritoten yksityisten ihmisten toimesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti