Katu

Olen elämäni aikana nähnyt useita onistuneita kansannousuja, siis tilanteita joissa kansa on ottanut ensin kadun haltuunsa ja kaatanut sitten tyranni-hallituksen. Esimerkkinä Praha, Bukarest ja Itä-Berliini 90-luvun alussa sekä Belgrad ja Kiova 2000-luvulla. Varsinkin Vaclav-namestin tapahtumat lämmittivät sydäntä. Muistinhan vielä lapsuudesta miten katkerasti tsekit itkivät, kun venäläiset panssarit murskasivat heidän vapaushaaveensa vuonna 1968.

Kun voitto on saavutettu ja tyranni on kaatunut, kehityksen suunta valikoituu yleensä kansan muistissa olevien historiallisten mallien perusteella: Demokratia ja kansalaisyhteiskunta palasi Prahaan ongelmitta mutta Belgradiin, Bukarestiin ja Kiovaan takellellen.

Tunisin kaduilla kansa kaatoi nyt vuorostaan tyrannin. On jo spekuloitu sillä, että Tunisin malli leviää Damaskoksen, Ammanin ja Kairon kaduille.

Lähi-Idän tyrannit ja USA:n hallitus eivät ole ainoat joka pelkäävät seurauksia. Suurin pekko on Syyrian, Egyptin ja Jordanian uskonnollisten vähemmistöjen keskuudessa.

Time kirjoittaa:

the idea that Tunisian democracy would be free of an Islamist current is ... premature; it remains to be seen what will happen when a more open system allows Islamists the political space that Ben Ali denied them.

But in countries like Egypt and Jordan ... any popular rebellion — or genuinely democratic electoral challenge — would be led by Islamists.