Spekulointia demokratiasta

Ainakin Francis Fukuyama väittää, että demokratia toimii tehokkaammin maissa, joissa historian aikana valta on ollut hajautunut kuninkaan ja erilaisten paikallisten toimijoiden kuten feodaaliherrojen välille - verrattuna maihin joita on hallittu täysin keskitetysti. Keskitetysti hallituissa maissa kansalaisyhteiskunta ei Fukuyaman mukaan ole kehittynyt yhtä lailla kuin hajautetummin hallituissa maissa. Kansalaisyhteiskunnan kehittyminen taas on demokratian edellytys.

Historiallinen vallan hajautuminen ei ole yleensä ollut kansan kannalta miellyttävää - onhan feodaaliyhteiskunnan vallan hajautuminen kulkenut käsi kädessä sen kanssa että riistäjiä on ollut enemmän kuin pelkkä kuningas, kansanedustuslaitos ja kuninkaan alaisuudessa toimiva virkamieskunta. Vielä pahempi tilanne on voinut olla maissa joissa keskitettyä valtaa ei ole ollut ollenkaan vaan maa - kuten Japani, Pohjois-Italia tai Saksa - on ollut suuren osan historiasta jakautuneena pieniin keskenään sotiviin alueisiin.

Yhtä kaikki hajautetusti hallitut Japani ja Englanti ovat Fukuyaman mukaan kehittyneet huomattavasti tehokkaammiksi demokratioiksi kuin keskitetysti hallitut Ranska, Venäjä ja Kiina. Myös Intia - valtavasta yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudestaan huolimatta - on onnistunut säilyttämään demokratiansa melkein koko itsenäisyytensä ajan. Ilmeisesti kastijärjestelmä on taannut sen että kilpailevia valtakeskittymiä on paljon. Kasti itsessään on sekin eräänlainen kansalaisyhteiskunnan yhteenliittymä.

Tatu Vanhanenkin on kirjassaan Globaalit Ongelmat osoittanut että valtaresurssien hajautuminen selittää suuren osan demokratian menestyksestä.

Suomikin on käsittäkseni ollut historiansa ajan varsin keskitetysti hallittu maa. Feodaaliherroja ei juuri ole ollut. Ilmeisesti tämä historia on heijastunut Suomenkin kehitykseen mm. niin, että demokratia on toteutunut presidenttikeskeisessä muodossa. Kansa kokee politikot vieraiksi mutta "hyvä hallitsija" - presidentti - on kansan puolella.

Presidenttikeskeinen valta on toiminut suht siedettävästi suurimman osa itsenäisyyttä kun presidentiksi on valittu suhteellisen päteviä ihmisiä Relanderia ja Halosta lukuunottamatta. Presidenttivaltainen järjestelmä on kuitenkin suht haavoittuva, kun vallan käyttö riippuu yhdestä henkilöstä.

Demokratian ja sananvapauden arvostus on ollut Suomessa suhteellisen innotonta. Kekkosen harjoittaman sananvapauden rajoittamisen politiikan oikeutusta ei juuri kiistetty. Eikä tilanne ole muuttunut myöhemminkään. Vahva demokratiaan sitoutuminen on rajoittunut historiallisesti lähinnä sosialidemokraatteihin ja nuorsuomalaisiin.

Suomalaisilta puuttuu tavallaan myös oikeuden taju. Vahvemman (Venäjä, presidentti, virkamieskunta) harjoittamaa mielivaltaa ei kyseenalaisteta vaan niille, jotka joutuvat mielivallan kohteeksi naureskellaan. Suomalaiset eivät antaneet tukeaaan Saksan juutalaisille 30-luvulla, eivät Puolan vastarinnalle 80-luvulla eivätkä Virolle 90-luvun alussa. Venäjää mielisteltiin realismin nimissä tsaarin vallan aikana, Kekkosen aikana, vuoden 1991 kommunistisen vallankaappauksen aikana ja nyt Medvedevin-Putinin puolifasistisen hallinnon aikana. Välillä mielisteltiin Saksaa.

Kansalaisten suhtautiminen Halosen suorittamiin öykkärimäisiin nimitys-manöövereihin on sirkuhupaisaa. HS haastatteli jotain Halosta kannattavaa ihmistä, joka kehui erityisesti sitä miten Halonen jo toisen kerrran nöyryyttää hallitusta.

Hyvää hallitsijaa - presidenttiä - ei Suomessa edes kutsuta poliitikoksi. Presidentin rienaaminen tavalla, jolla poliitikkoja rienataan, on tabu.

Ehkä Suomen talouselämän suuryritys-valtaisuus selittyy osin sekin sillä että ihmiset kokevat luontevaksi toimia suurten johtajien - eräänlaisten kuninkaiden - alaisuudessa suurissa yhtiöissä.

Suurten yhtiöiden aika onneksi on yhä suuremmassa määrin ohi.

Lisäys 25.8.

Olli Kivinen kuvailee viimeistä Suomen "realistipoliitikkojen" hännystely-yritystä tänään HS:n kolumnissaan:

Suomen ulkopoliittisen keskustelun musta aukko on Nord Stream -kaasuputki. Maamme johtajat toistavat toistamistaan mantraa, että Kannakselta Saksaan vedettävän putken ainoa ongelma Suomelle on huoli rakentamisen aiheuttamista ympäristöongelmista. Väitteellä torjutaan kaikki muut arviot niin tarmokkaasti, että ulkopuolinen alkaa pelätä päättäjien uskovan omia sanojaan.

Tämä omien sanojen uskominen, joka tuli raa-alla tavalla ilmi kun Halonen oli selvästikin uskonut omat puheensa siitä, että Venäjä ei ole sotilaallinen uhka naapureilleen ja oli vilpittömän järkyttynyt Georgian tapahtumista, on ominaista uudelle hännystelijöiden sukupolvelle.

Kekkonen ja varsinkin Paasikivi tiesivät koko ajan Suomen ja Venäjän hyvistä suhteista puhuessaan puhuvansa poliittista liturgiaa. Haloselta tämäkin valtioviisaus puuttuu tyystin.