keskiviikkona, elokuuta 26, 2009

Fukuyaman Historian Loppu

Francis Fukuyaman Historian Loppu ja Viimeinen Ihminen on oikeastaan aika erikoinen kirja. Kirjahan ei ole kovin uusi - se on vuodelta 1992.

Historia "loppuu" Fukuyaman mukaan hiljalleen liberaalisen demokratian riemuvoittoon. Kirja ei toki väitä etteikö takapakkiakin välillä voisi tulla. Näin ollen kukaan tuskin voi sanoa että Fukuyama oli vuoden 1992-2009 tapahtumien perusteella väärässä.

Fukuyaman optimismin voi sanoa olleen selkeästi väärässä vain Venäjän osalta. Vaikka vuonna 1992 näytti että Venäjäkin edistyy kohti liberaalia demokratiaa, enää siltä ei näytä. Sen sijaan Kiinan ja arabimaiden suhteen Fukuyama ei odottanutkaan mitään nopeaa muutosta.

Ensin en edes ajatellut lukea kirjaa läpi - vaan vain silmäillä. Koko idea progressiivisuuden riemuvoitosta tökki minua liikaa. Kirja vei mennessään. Ensimmäisen kerran jaksoin tutustua esimerkiksi Hegeliin.

Suhtaudun aika epäillen ajatukseen liberalismin riemuvoitosta mutta myönnän että olen hyvin subjektiivinen. Ei Fukuyamakaan asiasta varma ole. Suurin uhkatekijä liberaalin demokratian lopulliselle voitolle on Fukuyaman ehkä se, että ihminen joka elää turvattua ja mukavaa elämää, saattaa lopulta

a) joko tylsistyä niin että alkaa kaivata vaikkapa sotaa, äärinationalismia tai fundamentalismia tyhjyyden täyttämiseksi

b) muuttuu lopulta niin tyystin "Homo Economicukseksi" että totaalisen atomisoitunut yhteiskunta ei pysy kertakaikkiaan kasassa.

Itse ajattelen että kaikeksi onneksi ihmisen elämä sentään on äärellinen. Ellei näin olisi täydellinen tyhjyys, turvallisuushakuisuus ja itsekkyys toteutuisi.

Pitänee tutustua uudempiin arvioihin kirjasta.

16 kommenttia:

Utumies kirjoitti...

Hitto kun olisi aikaa kommentoida näitä juttuja. Juuri nyt ei ole. Loistavia aiheita esiin yksi toisensa jälkeen.

Lupaan palata asiaan. Ainakin jos kiire hellittää...

Jukka kirjoitti...

Vaikka olen aina ollut puolihumanistinen luonnontieteilijä - olen harrastanut kaunokirjallisuutta, historiaa, puutarhaa ja antropologiaa matematiikan ja evoluution lisäksi - olen kuitenkin aina halveksinut filosofiaa.

Fukuyama kyllä eka kertaa avasi mulle semmosien mahdollisuuden että näissä Hegeleissäkin voisi olla jotain arvokasta.

On helpompaa aloittaa mustavalkoisesta maailmankuvasta. Sitten voi alkaa hiljalleen laajentaa siltä pohjalta.

Oleellisin post-mustavalkoinen havaintoni on että biologian lisäksI tarvitaan jotain "kulttuuurijuttuja". Eikä toinen ole toista parempi tai tieteellisempi.

Tuplis kirjoitti...

Filosofia tuppaa suureksi osaksi olemaan kelvotonta. Sitä tekevät introvertit, muita ihmisiä, voimaa ja todellisuutta valtavasti pelkäävät ihmiset, jotka haluavat rakentaa hienon sanahäkkyrän, joka perustelee heille miksi muita ihmisiä, voimaa tai todellisuutta ei oikeasti edes kannata ottaa huomioon.

Poikkeuksia on, mutta he eivät ole kovinkaan suuressa (eivätkä etenkään akateemisessa) suosiossa.

Tiedemies kirjoitti...

Voiman ongelma on se, että se on vain sitä: voimaa. Kuten olen toisaalla kirjoittanut, "vahvin on aina oikeassa" on huono epistemologinen positio siksi, että kytkös voimankäytön ja tosiasioiden välillä on heikko muilta osin kuin niiltä osin kuin pyritään maksimaaliseen voimankäyttöön.

Eli siis, vaikka tarvitaan suhteellisen oikeellinen käsitys atomiydinten toiminnasta, jotta voidaan rakentaa tehokkaita atomipommeja, niin atomipommien käyttäminen ei vielä kerro mitään käyttäjänsä epistemologian laadusta.

Siksi filosofit ihan oikein sivuuttavat useimmiten voiman epäolennaisena.

Voima on siksi enemmänkin sosiologien kuin filosofien alaan kuuluva asia.

Tuplis kirjoitti...

Voiman ongelma on se, että se on vain sitä: voimaa. Kuten olen toisaalla kirjoittanut, "vahvin on aina oikeassa" on huono epistemologinen positio siksi, että kytkös voimankäytön ja tosiasioiden välillä on heikko muilta osin kuin niiltä osin kuin pyritään maksimaaliseen voimankäyttöön.

Minä en puhu epistemologiasta. Puhun arvoista ja hyvän yhteiskunnan ehdoista, jotka ainakin perinteiseen käsitykseen filosofiasta istuvat mainiosti.

Tiedemies kirjoitti...

Puhun arvoista ja hyvän yhteiskunnan ehdoista, jotka ainakin perinteiseen käsitykseen filosofiasta istuvat mainiosti.

Niin minäkin. Voimankäyttö on yleensä kallista sanan melkein kaikissa merkityksissä sekä käyttäjälle että (mitä ilmeisimmin) voimankäytön kohteelle.

Voimankäyttö on toki olennainen väline yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä ja luomisessa, mutta se, millä tavalla voimankäyttö ilmenee, on yleensä sosiologian, ei niinkään filosofian piiriin kuuluva kysymys.

"Hyvä yhteiskunta" on abstraktio, jonka sisältö riippuu tarkastelun viitekehyksestä. Filosofisesti on ihan validia tutkia hyvän yhteiskunnan käsitettä erillään voimakäytöstä, koska voimankäyttö on implementaatiotason asia.

En kiistä, etteikö filosofia voisi tutkia näitä asioita. Varmasti ja yleisesti ottaen kyllä. Mutta se, että filosofit rajaavat kysymyksen ulkopuolelle, ei tarkoita, että filosofia tästä syystä on turhaa.

Muuten voidaan samaa väittää vaikkapa taloustieteestä, joka yleisestiottaen ei ota kantaa voimankäyttöön, vaan olettaa sen olevan jotenkin hoidettu jo valmiiksi alta pois. Siksi me emme yleensä problematisoi jotain kysymystä vaikkapa arvonlisäverosta millään sellaisella argumentilla, joka käsittelee voimankäyttöä. (Mahdollista, edelleen: voimme vaikka argumentoida, että arvonlisäveroa tarvitaan, jotta armeija voidaan rahoittaa).

Itse en ole filosofi sen paremmin kuin sosiologi tai taloustieteilijäkään, ja voimankäytöstäkin minulla on vain vähän, sanoisinko mikrotason, tietämystä, eikä sekään kummoista.

En vain pidä lepsuista argumenteista.

Tuplis kirjoitti...

Voimankäyttö on toki olennainen väline yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä ja luomisessa, mutta se, millä tavalla voimankäyttö ilmenee, on yleensä sosiologian, ei niinkään filosofian piiriin kuuluva kysymys.

Mitä sitten? En minä puuttunut siihen, miten voimankäyttö ilmenee.

Mitä sen hintaan tulee, se on ilmaista silloin, kun vastapuoli ei ole valmis samaan - oli syy mikä tahansa.

Voiman sivuuttaminen merkityksettömänä johtaa ongelmiin, koska taho, jolle voimankäyttö on ulkoistettu, ei voi olla aina ja kaikkialla läsnä, saatavilla tai edes oikealla puolella.

Filosofisesti on ihan validia tutkia hyvän yhteiskunnan käsitettä erillään voimakäytöstä, koska voimankäyttö on implementaatiotason asia.

Yhteiskunta on pohjimmiltaan voimankäyttöorganisaatio. Minusta yhteiskuntafilosofia, joka sivuuttaa voiman epäoleellisena, on jokseenkin sama kuin ruokaresepti, jossa sivuutetaan raaka-aineet epäoleellisina: esoteeriseksi menee.

Esittämäni filosofiakritiikki pohjautuu ad hominemiin, joten voit silläkin perusteella kutsua sitä virheelliseksi. Se tosin on totta vain silloin, kun filosofit ihan oikeasti eivät tee filosofiaansa premissistä "miksi minä olen arvokas ja lumihiutaleinen, vaikka en saa aikaan yhtään mitään, tule toimeen kenenkään kanssa saati lisäänny". Jengi tietää, että näitäkin on nähty. Kuuluisiakin.

Tiedemies kirjoitti...

Mitä sen [voimankäytön] hintaan tulee, se on ilmaista silloin, kun vastapuoli ei ole valmis samaan - oli syy mikä tahansa.

Ei tämä pidä millään muotoa paikkaansa. Voimankäyttö on tavattoman kallista yksilön kannalta, vaikka toinen olisi ihan nyhverö. Yhteiskunnallisessa kontekstissa hinta senkuin nousee, koska työnjaon ja erikoistumisen vuoksi voimankäyttö kumuloituu.

Se on implementaatiotason ongelma ja yleensä se sivuutetaan, ja on järkevääkin sivuuttaa, koska voimankäytön määrä tasapainotilassa on kokolailla nolla.

Minusta yhteiskuntafilosofia, joka sivuuttaa voiman epäoleellisena, on jokseenkin sama kuin ruokaresepti, jossa sivuutetaan raaka-aineet epäoleellisina: esoteeriseksi menee.

En ole täysin eri mieltä tästä ja esimerkiksi Heinleinin käsitys yhteiskunnan ja voimankäytön suhteesta on, sanoisinko, raikas, mutta valitettavasti sen validius nyky-yhteiskunnan ja organisaation kannalta on kyseenalaista.

Vaikka esimerkiksi verojen kerääminen on vallan- ja siten implisiittisesti myös voimankäyttöä, tätä voimaa käytetään hyvin harvoin ja useimmat katsontakannat siitä, mitä veroilla tulisi tehdä ja mikä niiden oikea määrä on (tietyissä vaihteluväleissä), on irrallinen voimankäytön piiristä.

Olen sikäli samaa mieltä, että esimerkiksi libertaarien yhteiskuntafilosofia on ongelmallinen juuri voimankäytön suhteen, koska se operoi sellaisilla parametrien arvoilla, joissa voimankäyttöä ei voi enää trivialisoida.

Fukuyama, monet muut nykyajan yhteiskuntafilosofit kuitenkin olettavat, että valtio toimii ja toteuttaa sen perustoimenpiteet yleensä yhteiskunnasta riippumatta edes välttävästi. Näin ei tietenkään ole kaikkialla, esimerkiksi Afganistanissa tällä hetkellä.

Palauttaisin mieleen nyt sen, mihin yllä puutuin, eli väitteen, jonka mukaan filosofit silkkana kynäniskaisen introvertin toiveajatteluna sivuuttaisivat väkivallan problematiikan. Tämä siis ei mielestäni ole totta. Kaikki filosofit eivät sivuuta, mutta nekin, jotka sivuuttavat, sivuuttavat sen usein siksi, että sivuuttaminen on ihan validia suurimmassa osassa nykyisin toimivia yhteiskuntia.

Oikeastaan voidaan väittää, että yhteiskunta, jonka kohdalla voimankäytön problematiikkaa ei voi sivuuttaa, ei ole kovin toimiva. Se vaatii toisenlaisen otteen kuin modernien yhteiskuntien analysointi.

Juho kirjoitti...

Tuplis sanoi:
Se tosin on totta vain silloin, kun filosofit ihan oikeasti eivät tee filosofiaansa premissistä "miksi minä olen arvokas ja lumihiutaleinen, vaikka en saa aikaan yhtään mitään, tule toimeen kenenkään kanssa saati lisäänny". Jengi tietää, että näitäkin on nähty. Kuuluisiakin.

Vähän särähti silmään tuo lihavoitu osa, jota on vaikea tulkita muuten kuin ideologisen ajatustyön mitätöintinä, ellei sitten ajattelija ole saanut jotain todellista (mitä?) aikaan ajatustensa lisäksi.

Kuka tahansa voi muurata tiiliä, mutta ilman suunnitelmaa lopputuloksena on läjä yhteen muurattuja tiiliä.

Suunnittelu tarkoittaa, että ensin ajatellaan ja sitten muurataan. Välillä ollaan muuraamassa niin helvetillistä projektia, että sitä pitää hahmotella aika kauan ja kaukaa. Tämä on vaikeaa. Valitettavasti suunnitelmista 90% on paskaa, mutta se ei ole vastalause suunnittelulle, sillä tunnetusti 90% kaikesta on paskaa.

Lisäksi, kuinka ihmeessä filosofin mahdollinen lapsettomuus liittyy hänen ajatustensa arviointiin? Ad hominen maximum.

Tiedemies kirjoitti...

Palaisin vielä tuohon "tyhjyyden" problematiikkaan.

Liberaali yhteiskuntahan ei, tässä Fukuyaman mielessä, tarjoa yhteiskuntana mitään sillä tavalla konkreettista projektia, johon sitoutua, kuin vaikka kansallis- tai muu sosialismi, tai yhteistä säilytettävää ja puolustettavaa arvopohjaa, kuten erilaiset uskonnollis-konservatiiviset yhteiskuntakäsitykset.

Joseph Heathin "Efficient Society" mielestäni ratkaisee tämän ongelman, vaikkakin ehkä Jukan mielestä epätyydyttävästi, esittämällä, että ns. liberaalissa utopiassa - jollaisesta Heath esittää esimerkiksi Kanadan - yhteiskunnalla on tällainen projekti tai ainakin tietty sitoumus ilman varsinaista jaettua arvopohjaa tai konkreettisia vihollisia.

Heath esittää "idealisoidun" liberaalin yhteiskunnan projektina, jossa tavoitellaan tehokkuutta, ei sanan väärinymmärretyssä mielessä, vaan siinä mielessä, että yhteiskunta orgaanisena kokonaisuutena on viritetty tunnistamaan yhteisössä esiintyviä vangin dilemmoja (ja yhteismaan ongelmia) ja korjaamaan niitä demokraattisin keinoin ja neuvottelemalla.

Tällainen liberaali yhteiskunta ei määrittele ylhäältä alas sitä, mikä on "hyvä elämä", vaan tarjoaa foorumin, jonka puitteissa ihmiset voivat neuvotella keinoista, jotka tehokkaasti mahdollistavat yhteiskunnan jäsenten tavoitella kukin omaansa.

Tässä viitekehyksessä redusoituminen homo economicukseksi ei ole sen paremmin ongelma kuin yksilöistä tehty työhypoteesikaan. Tällainen yhteiskunta konkreettisesti koostuu ihmisistä, mutta ilman että ihmisistä varsinaisesti oletetaan mitään tai näitä oletuksia on hyvin vähän.

Koska tehokkuus on kuitenkin äärimmäisen vaikeasti tavoitettavissa ja sen sisällöstä ja toteutumisesta esiintyy eriäviä mielipiteitä, tällainen projekti on loputon.

Olen täysin vakuuttunut, että kaikenlaiset yhteiskuntafilosofiat, jotka postuloivat jonkin "korkeamman tavoitteen" välttämättömyyden toimivalle yhteiskunnalle, ovat luonteeltaan viimekädessä totalitaristisia.

Jukka kirjoitti...

Heath esittää "idealisoidun" liberaalin yhteiskunnan projektina, jossa tavoitellaan tehokkuutta, ei sanan väärinymmärretyssä mielessä, vaan siinä mielessä, että yhteiskunta orgaanisena kokonaisuutena on viritetty tunnistamaan yhteisössä esiintyviä vangin dilemmoja (ja yhteismaan ongelmia) ja korjaamaan niitä demokraattisin keinoin ja neuvottelemalla.

Arvasin oikeastaan että tällainen malli voitaisiin jostain heittää. Eihän tuo sinänsä kuullosta huonolta.

Miksi se minusta on epätyydyttävä on se että siihen projektiin ei todennäköisesti sitoudu kuin 1 promilla maan väestöstä. No voin olla väärässäkin.

Olen täysin vakuuttunut, että kaikenlaiset yhteiskuntafilosofiat, jotka postuloivat jonkin "korkeamman tavoitteen" välttämättömyyden toimivalle yhteiskunnalle, ovat luonteeltaan viimekädessä totalitaristisia.

Siis tarkoitat että sellaiset yhteiskunnat jotka syntyvät korkeamman tavoitteen välttämättömyyden tunnistamisen kautta ovat totalitäärisiä ?

Eikö USA:n perustajaisät todenneet että tarvittavan uskoa Jumalaan hyvän yhteiskunnan luomiseen ja silti lopputulos oli hyvä eikä totalitäärinen.

No oletetaan että olet oikeassa. Silti siitä ei seuraa että liberaali-projekti onnistuu vaan siitä VOI myuös seurata että mikään projekti ei onnistu pitkän päälle. Siis pitkän pääälle.

Tämä ei tarkoita että järkevä yhteiskuntapolitiikka on mahdotonta. Voidaan toimia vaikka seuraavasti:

Jos tilanne on hyvä yritetään säilyttää status quo

Jos tilanne on huono, aletaan toimiin parantaa tilannetta.

Jukka kirjoitti...

Suositteletko Heathin kirjaa.

Haluaisin lukea jotain mikä olisi jotain sen suuntaista koska olen nyt lukenut liikaa tällaista "vaihtoehtokirjallisuutta" kuten Samuel Bowlesia, Elionor Ostromia, ... jotka puhuvat asioista - siis vaikka nyt julkishyödykkeitten tuottamisesta - eri tavalla kuin uusklassis-henkisemmät kirjat.

Juho kirjoitti...

Kiitos TM kun jaksoit vähän avata tuota Efficient Societyn ajatusta, johon olet aiemmin viitannut.

Tällainen liberaali yhteiskunta ei määrittele ylhäältä alas sitä, mikä on "hyvä elämä", vaan tarjoaa foorumin, jonka puitteissa ihmiset voivat neuvotella keinoista, jotka tehokkaasti mahdollistavat yhteiskunnan jäsenten tavoitella kukin omaansa.

Ajatus tällaisesta äärimmilleen hajautetusta yhteiskunnallisesta "päämäärästä" jäi takaraivoon muhimaan, kunnes se yhtäkkiä pomppasi takaisin mieleen.

Olen täysin vakuuttunut, että kaikenlaiset yhteiskuntafilosofiat, jotka postuloivat jonkin "korkeamman tavoitteen" välttämättömyyden toimivalle yhteiskunnalle, ovat luonteeltaan viimekädessä totalitaristisia.

Olen samaa mieltä sikäli, että minkä tahansa yhteisen tavoitteen (muun kuin yksilönvapauden maksimoinnin, eli yhteisen tavoitteen kieltämisen) omaava yhteiskunta on aina, määritelmällisesti, totalitaristisempi kuin sellainen, jonka tavoite on yksilönvapauden maksimointi.

Toivottavasti et kuitenkaan tarkoita, että mikäli yhteiskunta ei maksimoi yksilönvapautta, niin sen on väistämättä edustettava sitä toista ääripäätä.

Totalitarismi-termiä käytetään paljon paha-ismi-leimasimena kaikille aatteille, jotka eivät ole yksilönvapauden maksimointia.

Tiedemies kirjoitti...

Miksi se minusta on epätyydyttävä on se että siihen projektiin ei todennäköisesti sitoudu kuin 1 promilla maan väestöstä. No voin olla väärässäkin.

Jos ajatellaan projektia yksinkertaisesti niin, että jokaiseen laajempaan yhteiskunnalliseen kysymykseen suhtaudutaan aina neuvottelussa tehokkuuskysymyksenä, so. kysymyksenä, jossa neuvottelevat osapuolet etsivät tehokasta ratkaisua sensijaan, että ottaisivat toistensa vaatimukset annettuina ja absoluuttisina, niin ei ole mitään syytä, miksi sitoutumista tällaiseen projektiin ei voisi olla laajemmin.

Suomalaisesta näkökulmasta se kyllä vaikuttaa utopistiselta, koska suomalainen mentaliteetti on usein sellainen, että monet erityisryhmät ovat valmiita jopa tinkimään omista eduistaan vain aiheuttaakseen haittaa muille. Tämä näkyy usein esimerkiksi tavassa, jolla ammattiliitot käyvät keskusteluja palkankorotuksista.

Siksi Heathin tehokas yhteiskunta projektina on joissain tilanteissa myös utopistinen ja siksi jossain määrin totalitaristinen projekti.

Tarkoitan tässä totalitarismilla sitä, että yhteikunta ja valtiokoneisto hämärtää yksityisen ja poliittisen rajan ja pyrkii ulottamaan kontrollin yksityiseen. Siksi esimerkiksi feminismi on totalitaristinen aate.

Eikö USA:n perustajaisät todenneet että tarvittavan uskoa Jumalaan hyvän yhteiskunnan luomiseen

Tämä ei ole totta kuin hyvin pintapuolisesti. "Perustajaisät" olivat pääosin deistejä, joka oli valistusajan vastine ateismille. Esimerkiksi Jefferson kutsui papistoa kaikkialla vapauden vihollisiksi. Perustuslaki kieltää valtiota ottamasta mitään kantaa uskonnollisiin kysymyksiin.

Jukka kirjoitti...

Kiitos selventävästä vastauksesta - ymmärrän että yhteisiä arvoja ei tuossa ehkä tarvittaisi.

Mutta tuo on kuitenkin eräänlainen utopia.

En toki tyrmää tuota ajatusta.

Tiedemies kirjoitti...

Sen verran tarkennan, että toki yhteisiä arvoja tarvitaan sen verran, että esimerkiksi myönnetään muiden yhteiskunnan jäsenten/ryhmien oikeus tavoitella omaa hyvää elämäänsä, edes jollakin periaatteellisella tasolla.

Siksi esimerkiksi tietyt uskonnot soveltuvat tehokkaan yhteiskunnan ideaaliin paremmin kuin toiset.