Kolmekymmentä vuotta sitten olin Helsingin Vanhan Kirkon puistossa mielenosoituksessa, jossa vaadittiin Baltian kansojen ihmisoikeuksien turvaamista. Kansat olivat eläneet yhtäjaksoisesti 40 vuotta Neuvostoliiton orjuudessa. Tilanne tuntui toivottomalta. Viro ja Latvia venäläistyivät maahanmuuton takia kovaa vauhtia ja näköpiirissä oli tilanne, että kansat jäävät vähemmistöiksi omassa maassaan muutamassa kymmenessä vuodessa. RKP:n virolaissyntyinen kansanedustaja Jutta Zilliacus puhui ja sanoi, että lähitulevaisuudessa näemme päivän, jolloin Baltia on vapaa. Ajatus tuntui lähinnä lapselliselta toiveajattelulta.
Ko. mielenosoitus ja muu vastaava toiminta Itä-Euroopan kansojen puolesta herätti Suomessa närkästystä. "Miksi nuo ihmiset riskeeraavat Suomen ja Neuvostoliiton suhteet tuollaisella" ajattelivat varmaan useimmat. Mukana mielenosoituksessa oli vielä suurehko joukko Tukholmasta tulleita balttilaisia emigrantteja, joita Suomessa pidettiin epäilttävänä neuvostovastaisena sakkina.
Olisiko silloin Vanhan Kirkon puistossa voinut uskoa, että 30 vuotta myöhemmin Viro, Latvia, Liettua ja Puola ovat vapaita länsimaita ja Suomi on edellleen Lännen ja Venäjän välisellä harmaalla vyöhykkeellä. Suomen presidentti puhuu naivisti olemattomista vaihtoehdoista hankkia turvatakuut - kuten EU:n yhteisestä puolustuksesta - vaikka ei itsekään kai usko siihen. Vain neljännes kansasta kannattaa Nato-jäsenyyden hankkimista ensi vaalikaudella.
Paasikivi-seuran puheenjohtaja Matti Vanhanen tyrmää ajatuksen EU:n yhteisestä puolustuksesta kättelyssä illuusiona, mutta tyrmää myös Nato-jäsenyyden:
"Nato-maat eivät halua voimavarojen tuhlausta rakentamalla mitään päällekkäisyyttä Naton kanssa. Tämä ajattelu ohjaa suurinta osaa Natomaista EU-politiikassaan eikä minusta meillä saa olla vääränlaista illuusiota siitä, että EU:n kautta olisi olemassa reaalisia turvatakuita... Puoltaisin jäsenyyttä, mikäli Nato olisi kehittynyt tai kehittymässä maailmanlaajuiseksi ja tunnustetuksi kansainväliseksi kriisinhallintajärjestöksi – meidän paikkamme olisi ehdottomasti siinä... Huolehdimme omasta puolustuksesta, tiivistämme yhteistyötä Ruotsin ja EU-maiden kanssa, kehitämme Nato-rauhankumppanuutta, emme ole allergisia Venäjän kanssa harjoitteluun ja ylläpidämme transatlanttista suhdetta."
Vanhanen näkee siis, että emme ole länttä emmekä itää, vaan pidämme harjoituksia yhdessä vaikkapa Venäjän kanssa - ajatus joka jopa edellisen suomettumisen aikanakin tyrmättiin. Emme voi kuulua Vanhasen mukaan lännen puolustusliittoon, koska se ei ole universaali maailmanlaajuinen puolustusliitto.
Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtaja Torsti Sirén selittää Suomen ja Viron erilaista turvallisuuspolitiikkaa kirjoituksessaan taas näin:
Itämeren alueen valtioiden noudattama politiikka loppuasetelmaan pääsemiseksi hajautuu kahteen päälinjaan, pienvaltiorealistiseen ja liberalistiseen. Pienvaltiorealistisessa näkökulmassa hyväksytään se, että sellaisella alueellisella suurvallalla kuin Venäjä olisi olemassa legitiimejä strategisia intressejä muiden valtioiden alueeseen tai noudattamaan politiikkaan. Liberalistinen näkökulma puolestaan korostaa kansainvälisen yhteistyön merkitystä tasa-arvoisten valtiotoimijoiden kesken. Sotilasstrategisessa tarkastelussa mainitut päälinjat kulminoituvat viime kädessä kysymykseen sotilaallisesta liittoutumisesta. Itämeren alueen valtioista Suomi ja Ruotsi ovat perinteisesti korostaneet pienvaltiorealistista sotilasstrategiaa.
Pienvaltiorealistinen politiikka tarkoittaa käytännössä jatkuvaa varovaisuutta, kumartelua Venäjään päin ja lakeija-asennetta. Pienvaltiorealistinen politiikka voi tietysti olla järkevääkin, jos muita vaihtoehtoja ei ole. Paasikivi ja Kekkonen kannattivat pienvaltiorealistista poltiikkaa sodan jälkeen koska Suomi oli jäänyt yksin kannatettuaan ennen sotaa liittoutumista. Poliittisen historian dosentti Vesa Vares kirjoittaa:
"Paasikivi haki liittolaisia kaikkialta, mistä niitä oli edes häviävän pieni mahdollisuus saada. Hän oli ajamassa Suomelle saksalaista prinssiä kuninkaaksi vuonna 1918, yhteistyötä Baltian ja Puolan kanssa 1920-luvun alussa, houkuttelemassa Englantia Suomen turvaajaksi, ajamassa pohjoismaista sotilasliittoa 1930-luvulla ja kannattamassa Saksa-yhteistyötä vuonna 1941. Laatipa hallituksen toimenannosta puheenkin valmiiksi Leningradin kukistumisen varalta."
Tällä hetkellä pienvaltiorealistinen politiikka on kyllä pienvaltiomaista mutta ei realistista. Erityisesti Keskusta on tehnyt pienvaltiorealistisesta suomettumisajan politiikasta, jota he kutsuvat sitoutumattomuudeksi, melkinpä arvon sinänsä. Keskusta oli suomettumisajan pääpuolue. Se käytti ulkopoliittista mahtiasemaansa aluepolitiikan ja maatalouden pönkittämiseen. Kokoomus ja aluksi myös sosialidemokraatit pidettiin hallituksen ulkopuolella ulkopoliittista lyömäasetta käyttäen. Keskustalaisille suomettumisaika suurine maataloustukineen ja Kekkosineen olikin kulta-aikaa, johon he kaipaavat takaisin. Keskusta on 100%:sti eilispäivän puolue. Lähes 100%:ia keskustan kannattajista vastustaa Nato-jäsenyyttä.
Keskustan johto haluaa tehdä Suomesta uudelleen Keskustan johtaman Venäjästä riippuvaisen pikkuvaltion. Keskusta haluaa myydä Suomen omien etujensa ajamiseksi. Perussuomalaisissa ja vihreissä asenteet Nato-jäsenyyteen ovat jo orastavasti terveempiä. Heidi Hautala ja Jussi Halla-aho ovat omien puolueidensa piireissä avoimimmin keskustelleet Suomen vapauden turvaamisesta Nato-jäsenyydellä.
Ko. mielenosoitus ja muu vastaava toiminta Itä-Euroopan kansojen puolesta herätti Suomessa närkästystä. "Miksi nuo ihmiset riskeeraavat Suomen ja Neuvostoliiton suhteet tuollaisella" ajattelivat varmaan useimmat. Mukana mielenosoituksessa oli vielä suurehko joukko Tukholmasta tulleita balttilaisia emigrantteja, joita Suomessa pidettiin epäilttävänä neuvostovastaisena sakkina.
Olisiko silloin Vanhan Kirkon puistossa voinut uskoa, että 30 vuotta myöhemmin Viro, Latvia, Liettua ja Puola ovat vapaita länsimaita ja Suomi on edellleen Lännen ja Venäjän välisellä harmaalla vyöhykkeellä. Suomen presidentti puhuu naivisti olemattomista vaihtoehdoista hankkia turvatakuut - kuten EU:n yhteisestä puolustuksesta - vaikka ei itsekään kai usko siihen. Vain neljännes kansasta kannattaa Nato-jäsenyyden hankkimista ensi vaalikaudella.
Paasikivi-seuran puheenjohtaja Matti Vanhanen tyrmää ajatuksen EU:n yhteisestä puolustuksesta kättelyssä illuusiona, mutta tyrmää myös Nato-jäsenyyden:
"Nato-maat eivät halua voimavarojen tuhlausta rakentamalla mitään päällekkäisyyttä Naton kanssa. Tämä ajattelu ohjaa suurinta osaa Natomaista EU-politiikassaan eikä minusta meillä saa olla vääränlaista illuusiota siitä, että EU:n kautta olisi olemassa reaalisia turvatakuita... Puoltaisin jäsenyyttä, mikäli Nato olisi kehittynyt tai kehittymässä maailmanlaajuiseksi ja tunnustetuksi kansainväliseksi kriisinhallintajärjestöksi – meidän paikkamme olisi ehdottomasti siinä... Huolehdimme omasta puolustuksesta, tiivistämme yhteistyötä Ruotsin ja EU-maiden kanssa, kehitämme Nato-rauhankumppanuutta, emme ole allergisia Venäjän kanssa harjoitteluun ja ylläpidämme transatlanttista suhdetta."
Vanhanen näkee siis, että emme ole länttä emmekä itää, vaan pidämme harjoituksia yhdessä vaikkapa Venäjän kanssa - ajatus joka jopa edellisen suomettumisen aikanakin tyrmättiin. Emme voi kuulua Vanhasen mukaan lännen puolustusliittoon, koska se ei ole universaali maailmanlaajuinen puolustusliitto.
Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtaja Torsti Sirén selittää Suomen ja Viron erilaista turvallisuuspolitiikkaa kirjoituksessaan taas näin:
Itämeren alueen valtioiden noudattama politiikka loppuasetelmaan pääsemiseksi hajautuu kahteen päälinjaan, pienvaltiorealistiseen ja liberalistiseen. Pienvaltiorealistisessa näkökulmassa hyväksytään se, että sellaisella alueellisella suurvallalla kuin Venäjä olisi olemassa legitiimejä strategisia intressejä muiden valtioiden alueeseen tai noudattamaan politiikkaan. Liberalistinen näkökulma puolestaan korostaa kansainvälisen yhteistyön merkitystä tasa-arvoisten valtiotoimijoiden kesken. Sotilasstrategisessa tarkastelussa mainitut päälinjat kulminoituvat viime kädessä kysymykseen sotilaallisesta liittoutumisesta. Itämeren alueen valtioista Suomi ja Ruotsi ovat perinteisesti korostaneet pienvaltiorealistista sotilasstrategiaa.
Pienvaltiorealistinen politiikka tarkoittaa käytännössä jatkuvaa varovaisuutta, kumartelua Venäjään päin ja lakeija-asennetta. Pienvaltiorealistinen politiikka voi tietysti olla järkevääkin, jos muita vaihtoehtoja ei ole. Paasikivi ja Kekkonen kannattivat pienvaltiorealistista poltiikkaa sodan jälkeen koska Suomi oli jäänyt yksin kannatettuaan ennen sotaa liittoutumista. Poliittisen historian dosentti Vesa Vares kirjoittaa:
"Paasikivi haki liittolaisia kaikkialta, mistä niitä oli edes häviävän pieni mahdollisuus saada. Hän oli ajamassa Suomelle saksalaista prinssiä kuninkaaksi vuonna 1918, yhteistyötä Baltian ja Puolan kanssa 1920-luvun alussa, houkuttelemassa Englantia Suomen turvaajaksi, ajamassa pohjoismaista sotilasliittoa 1930-luvulla ja kannattamassa Saksa-yhteistyötä vuonna 1941. Laatipa hallituksen toimenannosta puheenkin valmiiksi Leningradin kukistumisen varalta."
Tällä hetkellä pienvaltiorealistinen politiikka on kyllä pienvaltiomaista mutta ei realistista. Erityisesti Keskusta on tehnyt pienvaltiorealistisesta suomettumisajan politiikasta, jota he kutsuvat sitoutumattomuudeksi, melkinpä arvon sinänsä. Keskusta oli suomettumisajan pääpuolue. Se käytti ulkopoliittista mahtiasemaansa aluepolitiikan ja maatalouden pönkittämiseen. Kokoomus ja aluksi myös sosialidemokraatit pidettiin hallituksen ulkopuolella ulkopoliittista lyömäasetta käyttäen. Keskustalaisille suomettumisaika suurine maataloustukineen ja Kekkosineen olikin kulta-aikaa, johon he kaipaavat takaisin. Keskusta on 100%:sti eilispäivän puolue. Lähes 100%:ia keskustan kannattajista vastustaa Nato-jäsenyyttä.
Keskustan johto haluaa tehdä Suomesta uudelleen Keskustan johtaman Venäjästä riippuvaisen pikkuvaltion. Keskusta haluaa myydä Suomen omien etujensa ajamiseksi. Perussuomalaisissa ja vihreissä asenteet Nato-jäsenyyteen ovat jo orastavasti terveempiä. Heidi Hautala ja Jussi Halla-aho ovat omien puolueidensa piireissä avoimimmin keskustelleet Suomen vapauden turvaamisesta Nato-jäsenyydellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti