Kristillinen kommunismi Paraguayssa

Kirjoitin vuonna 2008 siitä miten kommunismin on usein väitetty epäonnistuvan aina, koska se ei ota huomioon ihmisluontoa. Kerroin, että todellisuudessa kommunismi on onnistunut ainakin kerran kristillisenä kommunismina anabaptistisen hutteriittikirkon muodossa. Hutteriitit ovat yhtäjaksoisesti eläneet yhteisomistuksessa yli 150-vuotta. Ennen lyhyehköä katkosta 1800-luvun alussa he olivat eläneet yhteisomistuksessa pari sataa vuotta.

Joku voisi tietysti sanoa, että hutteriittikommuunit eivät muodosta valtiota, vaan toimivat valtion sisällä. Mutta itse asiassa maailmassa on ollut myös suhteellisen hyvin onnistunut kristillinen kommunistivaltio - Paraguayn alueella toiminut jesuiittojen johtama Jeesuksen Valtakunta. Valtio ei toki ollut muodollisesti itsenäinen - vaan Espanjan kruunun suojeluksessa - mutta se kykeni puolustamaan intiaaniväestöä tehokkaasti orjakauppiaita vastaan. Valtio aseisti intiaanit tehokkaasti. Valtio-termi on perusteltu, koska jesuiittahallinnolla oli alueellaan väkivaltamonopoli ja lainsäädäntövalta.

Lopulta jesuiittojen toiminta koettiin uhaksi siirtomaavaltaa kohtaan. Portugalin ja Espanjan yhteishyökkäys maahan kykeni tuhoamaan kukoistavan valtion.

Alunperin jesuiittojen tarkoituksena ei ollut muodostaa omaa aluettaan puolustamaan kykenevää valtiota. Valtion synty oli reaktio orjakauppaan. Intiaaniväestö hakeutui jesuiittavaltion alueelle, koska se tarjosi intiaaneille turvan ja suhteellisen korkean hyvinvoinnin.

Wikipedia kirjoittaa:

Ensimmäiset jesuiitat saapuivat Paraguayhin 1588. Vuonna 1610 Espanjan kuningas Filip III julisti, että Paraguayn guarani-intiaaneja sai hallita vain sanan säilällä, ei väkivalloin. Kirkko salli jesuiitoille huomattavat toimintavapaudet. Jesuiittojen toiminnan tuloksena syntyikin eräs historian suurimmista yhteisöelämänmuodon kokeiluista: jopa 100 000 guarani-intiaania asutti kahtakymmentä siirtokuntaa Paraguayssa 1600-luvun puolivälissä.[7]

Uusia jesuiittojen siirtokuntia uhkasivat orjakauppiaat, jotka saivat elantonsa vangitsemalla intiaaneja ja myymällä heitä orjiksi plantaasien omistajille. Intiaanien väkiluvun ehtyessä São Paulon lähellä he huomasivat runsaasti asutetut siirtokunnat. Kun espanjalaiset viranomaiset eivät olleet halukkaita suojelemaan siirtokuntiaan, ei jesuiitoilla ja guaraneilla ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään. Tuhansia guaraneja vangittiin ja myytiin orjiksi.

Vuonna 1639 Perun varakuningas hyväksyi intiaaneille luvan kantaa aseita. Korkeasti koulutetut ja hyvin motivoidut intiaanisotilaat ajoivat orjakauppiaat verisesti pois. Tämä voitto merkitsi Paraguayn jesuiitoille kultaista aikaa. Elämä siirtokunnissa tarjosi guaraneille korkean elintason, suojapaikan orjakauppiailta sekä fyysistä ja sosiaalista turvaa. Siirtokunnat tulivat ajan kuluessa melko vauraiksi, ne veivät kauppatavaraa kaupunkeihin sekä varustivat oman intiaaniarmeijan.[7]

Jesuiittasiirtokunnat ovat tulleet tunnetuiksi korkeatasoista taiteellisista ja moraalisista pyrkimyksistään. Jesuiittojen johdolla perustettiin kuoroja, orkestereja ja näytelmäseurueita. Viljelyllä ja kaupankäynnillä hankitut tulot päätyivät työntekijöille itselleen. Eräät valistusajattelijat ylistivätkin jesuiittoja, esimerkiksi Voltaire kutsui jesuiittasiirtokuntia “ihmisyyden triumfiksi.”[7]

Menestyksensä vuoksi Paraguayn jesuiitat saivat paljon vihollisia. Vuosina 1720–1730 Paraguayn uudisasukkaat kapinoivat jesuiittojen etuuksia ja hallintoa vastaan. Kapina epäonnistui. Kapina oli kuitenkin yksi ensimmäisistä vakavista yrityksistä nousta Espanjan valtaa vastaan siirtomaissa. Madridissa siihen suhtauduttiin vakavasti ja kuningas Kaarle III päätti ottaa alueet tiukempaan hallintaan.

Vuonna 1767 jesuiitat karkotettiin Espanjan kuninkaan käskystä Paraguaysta. Muutaman vuosikymmenen kestäneiden karkotusten aikana lähes kaikki, mitä jesuiitat olivat saaneet aikaan, tuhottiin. Guaranit hylkäsivät lähetysasemat ja ne joutuivat rappiolle. Nykypäivänä kasvien valtaamat rauniot ovat ainoa jäljelle jäänyt muisto 160-vuotisesta jaksosta Paraguayn historiassa

Valtiota kuvataan myös Olavi Pavolaisen kirjassa Lähtö ja Loitsu.

Suurin osa maasta, "Jumalan pelto", oli yhteisomaisuutta. Jokaisen oli tehtävä yhteismaalla kolme työpäivää viikossa. ... sato korjattiin yhteisiin varastoihin, joista se määräaikoina jaettiin kansalle. Jokainen kansalainen sai lisäksi oman maapalstan... Perintöoikeutta ei ollut, vaan jokainen lapsi sai täysi-ikäiseksi tultuaan oman maapalansa. Kaikki asuivat yhteistaloissa.  

Siirtokuntien koko oli hutteriittiyhteisöjä paljon suurempi. Jäseniä oli 3000-6000, kun hutteriittikommuunissa jäsenmäärä on maksimissaan 250. Kun maksimi ylitetään, kommuuni jaetaan kahtia.