Francis Fukuyamalle on naurettu hänen Historian Loppu -kirjansa takia. Naureskelijat tuskin ovat kirjaa lukeneet koska naurulle ei sinänsä ole mitään aihetta. Päinvastoin.
Tämä tuli taas mieleen kun luki Saska Saarikosken kirjoitusta amerikkalaisten suhtautumisesta Putiniin:
"Kun Bush tapasi Vladimir Putinin vuonna 2001, hän oli lähestulkoon rakastunut: ”Katsoin miestä silmiin. Ymmärsin, että hän on hyvin suora ja rehellinen – – tunsin, että sain kosketuksen hänen sieluunsa.”
Georgen ja Vladimirin sielunveljeys päättyi vuonna 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Uusi presidentti Barack Obama arveli välirikon olleen vähälahjaisen edeltäjänsä syytä ja lähetti ulkoministeri Hillary Clintonin Moskovaan käynnistämään suhteita uudestaan.
Obamakin oli naiivi, mutta eri tavalla kuin Bush. Jos Bush oli kuvitellut, että venäläiset ovat outoa kieltä puhuvia amerikkalaisia, Obama ajatteli, että venäläiset ovat ihan järkeviä ihmisiä, joille pitää vain kärsivällisesti selittää, miten nykymaailma toimii.
Järkiliittokin päättyi ikävästi: keväällä 2014 Venäjä valtasi Krimin niemimaan ja hyökkäsi Ukrainaan.
SEN enempää Bush kuin Obamakaan eivät ymmärtäneet venäläisiä. Venäläiset eivät halua olla amerikkalaisia, eivätkä he tahdo samoja asioita kuin amerikkalaiset. He haluavat tehdä Venäjästä taas suurvallan."
Kirjoitin aiemmin itse Fukuyamasta, joka vaikkakin ennusti historian loppua ja liberalismin voittoa toisaalta näkin vaihtoehtoisenkin skenaarion, joka on osoittautunut mitä suurimmassa määrin todeksi.
"Francis Fukuyama ennusti demokratian ja markkinatalouden riemuvoittoa kirjassaan Historian loppu. Demokraattiset valtiot eivät sodi toisiaan vastaan ja demokratian eteneminen johtaa näin sotien loppumiseen.
Fukuyaman ennustus osoittautui toki ylioptimistiseksi jo ennen Putinia. Demokratian eteneminen Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa 70-90-luvuilla ei jatkunut Lähi-Itään eikä Kiinaan. Demokraattinen kehitys on pysähtynyt nyt myös Venäjällä ja maa on degenereroitumassa autoritaariseksi valtioksi megalomaanisen presidenttinsä johdolla.
Fukuyama oli siis osin väärässä ennusteessaan historian lopusta, mutta toisaalta kirja spekuloi itse mielenkiintoisella ja ajankohtaisella tavalla sitä millaisessa tilanteessa lopullinen rauhantila voisi pahasti järkkyä.
Fukuyama puhuu kirjassaan paljon juuri megalomaniasta. Eurooppalainen feodaaliyhteiskunta oli megalomanian vanki. Kun sotimiseen erikoistuneen yläluokan ensisijainen päämäärä ei ollut rikastua vaan saada kunniaa, mainetta ja valtaa, jatkuvat sodat olivat väistämätön seuraus.
Amerikkalainen yhteiskunta pyrittiin heti alunperin rakentamaan sellaiseksi, että megalomanialle olisi mahdollisimman vähän sijaa. Amerikkalaisilla 1700-luvun yhteiskuntafilosofeilla oli Euroopan verinen historia silmiensä edessä ja sen toistuminen haluttiin kaikin tavoin estää. Materian kerääminen ymmärrettiin 1700-luvun USA:ssa perustellusti kunnian keräämistä turvallisemmaksi ihmistä eteenpäin ajavaksi voimaksi. Toki Eurooppakin lopulta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen muuttui samanlaiseksi porvarilliseksi yhteiskunnaksi kuin USA ja kunnian käsite haudattiin naurettavana.
Fukuyama kuitenkin toteaa, että megalomanian täydellinen poistaminen ihmisestä ei ole mahdollista eikä edes suotavaa. Seurauksena olisi Fukuyaman mielestä todennäköisesti totaalinen materialismi ja narsismi. Valtiojohtoon saataisiin tuskin muita kuin varkaita.
Riskinä on Fukuyaman mukaan se, että jokin suuri maa saa megalomanisen johtajan, joka rikkoo jo saavutetun historian lopun. Voisi siis jopa äkkiseltään väittää Fukuyaman olleen oikeassa. Venäjä sai Putinista megalomanisen johtajan ja jo saavutettu lopullinen eurooppalainen rauhtilaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti