Paikallinen sopiminen yhteisöllisyyden näkökulmasta

Puhutaan paljon paikallisesta sopimisesta työmarkkinoilla. Paikallinen sopiminen on vaihtoehto toisaalta a) keskitetyille ja liittokohtaisille yleissitoville sopimuksille ja myös sille, että b) jokainen työntekijä sopii erikseen työnantajan kanssa työehdoista markkinalähtöisesti. 

Nämä kolme mallia eivät tietenkään ole kokonaan poissulkevia. Vaikka työehdoista ja palkankorotuksista sovitaan Suomessa keskitetysti, palkasta sovitaan ainakin yksityisissä yrityksissä työhönoton yhteydessä varsin markkinalähtöisesti. Keskitetyn ja liittokohtaisen sopimisen suurin ongelma on, että se ei mahdollista palkkojen alentamista ja nostamista yrityksen taloudellisen tilanteen mukaan.

Esimerkiksi Osmo Soininvaara kannattaa paikallista sopimista:

Juhana Vartiainen on varoittanut yrityskohtaisista työsopimuksista. Ranskassa ay-liikkeen voima ulosmitata yrityksen tuottavuuden nousu palkankorotuksina on johtanut haluttomuuteen investoida. Paikallinen sopiminen voi vaarantaa talouden kehityksen.

Samasta syystä kuin sähkön pitää maksaa kaikille yhtä paljon, pitäisi työn hinnankin olla kilpaileville yrityksille sama – myös Suomessa toimivissa lentoyhtiöissä. Jos jokin yritys ei näillä ehdoilla pärjää, sen on syytäkin vapauttaa työvoimansa tuottavampien yritysten käyttöön: luova tuho.

Vai onkohan sittenkään näin? Viime aikoina luova tuho on ollut melkein pelkkää tuhoa. Uusia työpaikkoja on syntynyt hitaammin kuin vanhoja on kuollut pois. Voisiko kannattamattomissa yrityksissä tinkiä yhteisestä palkkatasosta edes laskusuhdanteen aikana työpaikkojen turvaamiseksi?

Saksassa työehtosopimukset joustavat huonoina aikoina alaspäin. Yritys ja sen työntekijät voivat sopia valtakunnallista tasoa matalammista palkoista. Samalla työnantaja joutuu sitoutumaan säilyttämään työpaikat, mikä ei aina yrityksen tilannetta helpota.

Saksassa työttömyys on vähäistä, mutta työn tuottavuus on kehittynyt heikosti. Työpaikkojen suojeleminen luovalta tuholta hidastaa kasvua pitkällä aikavälillä. Saksan malli on hyvä, jos arvostaa enemmän taloudellista turvallisuutta kuin elintason nousua.

Kannatan myös lämpimästi paikallista sopimista tosin osin eri logiikalla kuin Soininvaara. (Se pitääkö paikallisesta sopimisesta antaa laki, jolla yritykset pakotetaan sopimaan työntekijöidensä kanssa työn ehdoista, minulla ei ole kantaa.) Kannatan paikallista sopimista sanoisinko yhteisöllisyyden logiikalla:

Yritys, jossa työntekijät ja työnantaja kokevat, että heillä on suurelta osin yhteinen etu ajettavana, toimivat tehokkaammin, kuin yritykset missä työnantajan ja työntekijän suhdetta leimaa ensi sijassa ristiriita. 

Yksittäisen työntekijän (tai kollektiivisen sopimisen tapauksessa työntekijä-joukon) välillä vallitsee tietysti aina jonkinasteinen ristiriita: Työntekijä haluaa saada mahdollisimman paljon palkkaa ja työnantaja haluaa pitää palkkakustannukset alhaalla. Toisaalta työnantaja haluaa taata että työntekijä tekee mahdollisimman hyvin lisäarvoa. Uusklassisen taloustieteen rationaalisen aktorin teorian mukaan työntekijä taas haluaa minimoida työpanoksensa - ja koska työsopimuksen on vaikea kattavasti sitouttaa työntekijä tiettyyn työn tasoon paitsi hyvin suoraviivaisesti mitattavassa työssä, syntyy ainakin teoriassa tehokkuusongelma: Vaikka yhteinen etu olisi, että työntekijä maksimoisi työsuorituksensa ja työnantaja maksaisi siitä hyvän palkan, tosiasiassa tätä yhteistä etua ei useinkaan saavuteta. Yritys menee ääritapauksessa konkurssiin - ja työntekijä ja työnantaja menettävät molemmat taloudellisesti ja henkisesti.

Onneksi yritysten välinen verinen kilpailu myös takaa sen, että yritykset, jotka ovat jollain keinoin onnistuneet ratkaisemaan luottamusvajeen ongelman, voittavat olemassaolon taistelussa ja siksi sellaisten yritysten määrä kasvaa, joissa vallitsee luottamuksen ilmapiiri. Yhden yrityksen keksimiä hyviä ratkaisuja voidaan imitoida muissakin yrityksissä. Olen vakuuttunut, että paikallinen sopiminen toisaalta edistää sitä, että työntekijät kokevat yrityksen edun paremmin omakseen - ja suostuvat hätätilanteessa jopa palkanalennuksiin. Toisaalta paikallinen sopiminen tilanteessa, jossa luottamus puuttuu yrityksen sisällä kokonaan, voi myös heikentää ennestään hyvin huonon luottamuksen yrityksen tuottavuutta. Soininvaaran esimerkki ranskalaisista yrityksistä kuvaa tällaista casea.

Paikallinen sopiminen siis todellakin erottaa jyvät akanoista:

1. ennestään melko hyvän luottamuksen yrityksissä tehokkuus paranee entisestään ja 

2. ennestään heikohkon luottamuksen yrityksissä yrityksen työntekijöiden ja työnantajien on joko kyettävä ratkaisemaan luottamuspula tai ajauduttava tilanteeseen, jossa kaikki keskittyvät repimään kaiken irti yrityksestä ennen lopullista tuhoa.

Kannatan paikallista sopimista en siksi että se hidastaisi luovaa tuhoa kuten Soininvaara vaan siksi, että se uskoakseni tehostaa luovaa tuhoa. Luova tuho tappaa heikon yhteen hiileen puhaltamisen yrityksiä, joissa on epämiellyttävää olla töissä ja jotka tekevät huonoa tulosta. (Ehkä Ranskassakin yritysten äärimmäinen sisäinen hierarkkisuus ja luokkataisteluperinne hiljalleen heikkenevät konkurssien kautta.) 

Ps. Luova tuho ei tietysti kokonaan likvidoi alhaisen luottamuksen yrityksiä, koska rappion logiikka takaa aina, että korkean luottamuksen yritykset rappeutuvat jossain vaiheessa ja menettävät yhteen hiileen puhaltamisen kulttuurin. Konkurssi ratkaisee toki ongelman, mutta ei välittömästi.

Lähteet:

1. Antropologi Pete Richersonin tutkimusprojekti, josta kerroin blogillani melkein 10 vuotta sitten.

2. Oma melkein kolmenkymmenen vuoden kokemus yritysmaailmasta.

3. Taloustiteilijä George Akerlofin kirja Identity Economics: How Our Identities Shape Our Work, Wages, and Well-Being.