HS:n kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergilta loistava juttu suomalaisten suhteesta metsään.
Jutun idea on siis se että suurin osa suomalaisista - varmasti ainakin kaksi kolmesta - eli jo 1500-luvulla lähellä muita ihmisiä kylissä - rannikolla ja jokien rannoilla - suht kaukana metsästä, joka oli kylien lähiympäristöstä kaadettu suurelta osin pois. Toisten kanssa oltiin jatkuvasti tekemisissä ja sosiaalinen kontrolli oli vahvaa. Varsinaisissa metsissäkin käytiin toki jossain määrin metsästämässä ja tervaa polttamassa mutta metsä oli pikemmin pelottava paikka kuin mikään suomalaisen luonnollinen sielunmaisema.
Tottakai oli myös ihmisiä jotka elivät eräänlaisina uudisraivaajina metsissä Etelä-Suomessakin ja varsinkin idässä. Täällä Pohjantähden alla-kirjan Jussi Koskela oli Etelä-Hämeessä kumminkin pikemmin poikkeus, jolle muut - kylässä viihtyvät - naureskelivat. Ajatus metsäsuomalaisesta on siis suurelta osin - mutta ei kokonaan - väärä.
Eino Leino, Otto Manninen, Runeberg ja Topelius loivat suomalaisista kuvan metsäläisinä - lähinnä positiivisessa mielessä. Snelman taas vastusti moista kuvaa ja suorastaan vihasi metsiä mutta hävisi propagandataistelun. Sodan jälkeen poliittisten päätösten myötä suomalaisia asutettiin suurin joukoin suon laitaan syrjään muista - Mannisen kuva Metsien Mies-runon suomalaisista luonnostaan metsässä viihtyvänä oli uskottu liiankin hyvin. Mutta suolle raivatut tilat olivat elinkelvottomia ja vaikka niitä yritettiin tuilla pitää pystyssä ne tyhjenivät - ehkäpä onneksi - ja nuoret muuttivat muualle.
Aleksis Kivi kuvaa Seitsemässä Veljeksessään eräänlaisia metsäsuomalaisia. Mutta eivät veljekset muuttaneet metsään halukkaasti vaan pikemmin pakoon toisia kyläläisiä ja valtiota, joiden kanssa olivat joutuneet ristiriitaan. He palasivat takaisin kun metsään muutto oli epäonnistunut. Metsästä palaaminen merkitsi kasvua kunnollisiksi kylä-yhteisön jäseniksi. Normaaleiksi ihmisiksi. Talonpojiksi. Luterilaisiksi kristityiksi.
No siinä vaatimaton referaatti Malmbergin jutusta.
Mietin itse että suomalaisten väitetty rujous ei sekään ehkä ole metsän ihmisen rujoutta vaan pikemmin rintamaiden - erityisesti siis Varsinais-Suomen jossa oli maan tihein asutus - siis talonpojan varautuneisuutta vieraita kohtaan. Samanlaisesta varautuneisuudesta ja suorastaan vihamielisyydestä Steinbeck puhuu Vihan Hedelmissä Kalifornian asukkaiden keskuudessa tilanteessa, missä ihmiset 30-luvulla pakenivat syrjäseuduilta Kaliforniaan kuivuutta ja hiekkamyrskyjä.
Rintamaiden ihmisten vihamielisyys on osin perusteltua koska rintamailla maat oli jo varattu, ja vieras oli maatalousyhteisössä pikemmin mahdollinen resurssien viejä kuin uuden luoja. Varsinais-Suomen asukasluku ei 1600-luvulta noussutkaan ennen kuin teollisuus alkoi luoda uusia työpaikkoja. Ylijäämäväestö muutti uudisraivaajaksi itään tai suureen länteen.
Antropologian klassikko Colin Turnbullin Forest People kuvaa metsäläisiä - Kongon mbuteja eli kääpiöitä. Metsäläinen on Turnbullin kirjassa käytännöllinen ihminen, jota kylän talonpoikiin (bantuihin) verrattuna välittää hyvin vähän rituaaleista, noituudesta, pelottavista hengistä ja uskonnosta. Kylän bantu on ahdistunut ja pelokas ihminen joka yrittää vilpittömästi saada renkinään pitämiään mbuteja myös uskomaan ja pelkäämään. Bantu kunnioittaa mbutia, koska mbuti uskaltaa mennä metsään vaaroista huolimatta ja mbuti tämän tajuten suurentelee metsän vaaroja ja onnistuu näin nostamaan metsän tuotteiden arvoa bantujen silmissä. Kun mbuti kuolee, bantu-isäntä tulee jopa metsän keskelle vaaroja uhaten tutkimaan rengin kuolemaan liittyvää noituutta. Mbutit taas itkevät sukulaisensa kuolemaa, mutta haukottelevat noituus-tutkijoiden toimintaa seuraillessaan ja yrittävät keksiä muuta toimitettavaa.
Mutta ei mbutinkaan elämä metsässä ole erakon elämää. Kun mbuti muuttaa kylän reunasta moskiittojen vaivaamalta maalta metsään metsästämään itselleen ja hiukan "isännälleenkin", metsään mennään joukolla ja väliaikainen leiri rakennetaan tuttuun paikkaan viidakkojoen rantan. Väliaikaisessa kylässä asuu kymmeniä ihmisiä ja vaikka sosiaalinen kontrolli on matalaa bantu-kylään verrattuna, sitä kyllä on. Koska metsästys on porukalla metsästystä, vapaamatkustajia ja muita metsästyksen sääntöjen rikkojia rangaistaan häpeällä ja jopa yhteisöstä sulkemisella. Katuja saa kumminkin useimmiten anteeksi. Turnbull kuvaa mbutin elämän metsässä onnelliseksi.
Bantut eivät ole metsän alkuperäisiä asukkaita vaan Itä-Afrikan savannin ihmisiä. Savanneilta muiden heimojen metsään pakottamat bantut ovat kaataneet metsän keskelle surkeita aukioitaan muistuttamaan rakasta savannia. Näillä malarian raiskaamilla mailla bantu elää maanviljelijän elämää. Bantun kunniaksi on kumminkin sanottava, että fiksuimmat tajuavat että "renki" on metsän todellinen asukas.
Jutun idea on siis se että suurin osa suomalaisista - varmasti ainakin kaksi kolmesta - eli jo 1500-luvulla lähellä muita ihmisiä kylissä - rannikolla ja jokien rannoilla - suht kaukana metsästä, joka oli kylien lähiympäristöstä kaadettu suurelta osin pois. Toisten kanssa oltiin jatkuvasti tekemisissä ja sosiaalinen kontrolli oli vahvaa. Varsinaisissa metsissäkin käytiin toki jossain määrin metsästämässä ja tervaa polttamassa mutta metsä oli pikemmin pelottava paikka kuin mikään suomalaisen luonnollinen sielunmaisema.
Tottakai oli myös ihmisiä jotka elivät eräänlaisina uudisraivaajina metsissä Etelä-Suomessakin ja varsinkin idässä. Täällä Pohjantähden alla-kirjan Jussi Koskela oli Etelä-Hämeessä kumminkin pikemmin poikkeus, jolle muut - kylässä viihtyvät - naureskelivat. Ajatus metsäsuomalaisesta on siis suurelta osin - mutta ei kokonaan - väärä.
Eino Leino, Otto Manninen, Runeberg ja Topelius loivat suomalaisista kuvan metsäläisinä - lähinnä positiivisessa mielessä. Snelman taas vastusti moista kuvaa ja suorastaan vihasi metsiä mutta hävisi propagandataistelun. Sodan jälkeen poliittisten päätösten myötä suomalaisia asutettiin suurin joukoin suon laitaan syrjään muista - Mannisen kuva Metsien Mies-runon suomalaisista luonnostaan metsässä viihtyvänä oli uskottu liiankin hyvin. Mutta suolle raivatut tilat olivat elinkelvottomia ja vaikka niitä yritettiin tuilla pitää pystyssä ne tyhjenivät - ehkäpä onneksi - ja nuoret muuttivat muualle.
Aleksis Kivi kuvaa Seitsemässä Veljeksessään eräänlaisia metsäsuomalaisia. Mutta eivät veljekset muuttaneet metsään halukkaasti vaan pikemmin pakoon toisia kyläläisiä ja valtiota, joiden kanssa olivat joutuneet ristiriitaan. He palasivat takaisin kun metsään muutto oli epäonnistunut. Metsästä palaaminen merkitsi kasvua kunnollisiksi kylä-yhteisön jäseniksi. Normaaleiksi ihmisiksi. Talonpojiksi. Luterilaisiksi kristityiksi.
No siinä vaatimaton referaatti Malmbergin jutusta.
Mietin itse että suomalaisten väitetty rujous ei sekään ehkä ole metsän ihmisen rujoutta vaan pikemmin rintamaiden - erityisesti siis Varsinais-Suomen jossa oli maan tihein asutus - siis talonpojan varautuneisuutta vieraita kohtaan. Samanlaisesta varautuneisuudesta ja suorastaan vihamielisyydestä Steinbeck puhuu Vihan Hedelmissä Kalifornian asukkaiden keskuudessa tilanteessa, missä ihmiset 30-luvulla pakenivat syrjäseuduilta Kaliforniaan kuivuutta ja hiekkamyrskyjä.
Rintamaiden ihmisten vihamielisyys on osin perusteltua koska rintamailla maat oli jo varattu, ja vieras oli maatalousyhteisössä pikemmin mahdollinen resurssien viejä kuin uuden luoja. Varsinais-Suomen asukasluku ei 1600-luvulta noussutkaan ennen kuin teollisuus alkoi luoda uusia työpaikkoja. Ylijäämäväestö muutti uudisraivaajaksi itään tai suureen länteen.
Antropologian klassikko Colin Turnbullin Forest People kuvaa metsäläisiä - Kongon mbuteja eli kääpiöitä. Metsäläinen on Turnbullin kirjassa käytännöllinen ihminen, jota kylän talonpoikiin (bantuihin) verrattuna välittää hyvin vähän rituaaleista, noituudesta, pelottavista hengistä ja uskonnosta. Kylän bantu on ahdistunut ja pelokas ihminen joka yrittää vilpittömästi saada renkinään pitämiään mbuteja myös uskomaan ja pelkäämään. Bantu kunnioittaa mbutia, koska mbuti uskaltaa mennä metsään vaaroista huolimatta ja mbuti tämän tajuten suurentelee metsän vaaroja ja onnistuu näin nostamaan metsän tuotteiden arvoa bantujen silmissä. Kun mbuti kuolee, bantu-isäntä tulee jopa metsän keskelle vaaroja uhaten tutkimaan rengin kuolemaan liittyvää noituutta. Mbutit taas itkevät sukulaisensa kuolemaa, mutta haukottelevat noituus-tutkijoiden toimintaa seuraillessaan ja yrittävät keksiä muuta toimitettavaa.
Mutta ei mbutinkaan elämä metsässä ole erakon elämää. Kun mbuti muuttaa kylän reunasta moskiittojen vaivaamalta maalta metsään metsästämään itselleen ja hiukan "isännälleenkin", metsään mennään joukolla ja väliaikainen leiri rakennetaan tuttuun paikkaan viidakkojoen rantan. Väliaikaisessa kylässä asuu kymmeniä ihmisiä ja vaikka sosiaalinen kontrolli on matalaa bantu-kylään verrattuna, sitä kyllä on. Koska metsästys on porukalla metsästystä, vapaamatkustajia ja muita metsästyksen sääntöjen rikkojia rangaistaan häpeällä ja jopa yhteisöstä sulkemisella. Katuja saa kumminkin useimmiten anteeksi. Turnbull kuvaa mbutin elämän metsässä onnelliseksi.
Bantut eivät ole metsän alkuperäisiä asukkaita vaan Itä-Afrikan savannin ihmisiä. Savanneilta muiden heimojen metsään pakottamat bantut ovat kaataneet metsän keskelle surkeita aukioitaan muistuttamaan rakasta savannia. Näillä malarian raiskaamilla mailla bantu elää maanviljelijän elämää. Bantun kunniaksi on kumminkin sanottava, että fiksuimmat tajuavat että "renki" on metsän todellinen asukas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti