Mikä Venäjässä on hyvää, jos mikään?

Vastasin Quorassa pari vuotta sitten kysymykseen 

Mikä Venäjässä on parasta?

 Lienee ajankohtainen vastaus vieläkin:

Venäjässä on hyvää esimerkiksi klassinen kirjallisuus. Tsehovin Kirsikkapuisto tai Venäläistä Rakkautta, Bulgakovin Valkokaarti, Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Baletti. Musiikki. Paljon kaunista ja tunnetasolla kypsää. Yksittäiset ihmiset ovat usein sivistyneitä ja ystävällisiä sillä kokemuksella mitä minulla nyt on.

Negatiiviset seikat voittanevat kuitenkin positiiviset. Venäjä on maa joka hyökkää milloin mihinkin naapuriinsa. Ukraina on ollut viime aikoina se pahin uhri. Venäjä voi tietysti käydä meidänkin kimppuumme - haitta on viime aikoina ollut lähinnä uhkailu ja valheellisen tiedon levittäminen Venäjällä suomalaisten demonisoimiseksi. Paasikivi kirjoitti nerokkaasti että Pietari on meille suomalaisille pahan onnen aiheuttaja. Hän olisi voinut lisätä että sama pätee koko maahan. Paasikivi valmisteli radiopuheen Leningradin valloituksen kunniaksi 1941 - Usko Saksan voittoon oli vahva - Seura.fiVenäläisten enemmistö ihailee Stalinia. Venäläisten enemmistö: Stalin oli hyvä johtaja. Venäläisille on tyypillistä valita johtajakseen mies, jonka keinot ovat tuttuja Stalinilta, Iivana Julmalta ja Pietari Suurelta. Ajatus menee Leniniä mukaillen jotenkin niin että "Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia". Ilman väkivaltaa yhteiskunta ei uudistu. Väkivalta voi olla hyökkäystä naapurimaihin mutta yhtä hyvin omien venäläisten tai etnisten vähemmistöjen joukkomurhaa.

Mutta lainataanpa hiukan parempaa asiantuntijaa kuin itseäni. Jukka Mallinen on opiskellut Venäjällä ja kääntänyt venäläistä kirjallisuutta. Essee: Tulehtunut kansalliskiihko järkyttää venäläistä älymystöä:
“Venäläisten suuri enemmistö on nostanut Stalinin jopa ”suurimmaksi venäläiseksi”. Tämä on järkyttänyt monia. Vuonna 1988 kahdeksan prosenttia Neuvostoliiton asukkaista arvioi Stalinia myönteisesti. Vuonna 2016 diktaattorin hyväksyi venäjänmaalaisista 54 prosenttia. Vuonna 2018 heidän osuutensa nousi yli 70 prosenttiin.

Moskovan Carnigie-instituutin tutkija Andrei Kolesnikov selittää, että Krimin miehitys on Venäjällä nostattanut patrioottisen ja imperiaalisen uhon ja sen mukana Stalinin suosion tappiin. Stalinin ihailusta on tullut moraalisesti rohkaistu sosiaalinen normi massoille. Se on sitäkin helpompaa, kun nuorille Stalin on yhtä historiallisesti kaukainen kuin Iivana Julma.

Stalinin suosio kuvastaa kansan kyvyttömyyttä suunnistaa sekavassa nykyisyydessä. Se tarjoaa helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Se on myös vinksahtanut protesti pettymyksen tuottanutta Putinin hallintoa kohtaan. Stalin on ooppiumia Venäjän kansalle: toteutettavaksi mahdoton haave oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvoinnista.

Kolesnikov toteaakin, että jos valoisa tulevaisuus rakennetaan valoisalle menneisyydelle ja ammennetaan siitä oma legitiimisyys, niin ovella odottaa generalissimus Stalin.”
“Tunnettu runoilija ja filologi Olga Sedakova sanoo kirjassaan Veštšestvo tšelovetšnosti (”Ihmisyyden aine”, 2019), että Krimin kaappaaminen vei häneltä viimeisetkin illuusiot. Nyt vallitsee täysi pimennys. Vielä 2000-luvulla saattoi ajatella, että kansa ja valta ovat vastakkaisia. Nyt paljastuu, että valta ja kansa ovat yhtä lietsoessaan aggressiivista politiikkaa ja militaristista hysteriaa.

Sedakova menee venäläisen sivilisaation ytimiin. Hänestä venäläisillä on erityinen suhde pahaan – kyvyttömyys erottaa paha hyvästä. Lännessä suhde pahaan on yksiselitteinen, Venäjällä taas epämääräinen: mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Monimutkainen selittely johtaa kaveeraamiseen pahan kanssa. Dostojevskin ”yleismaailmallisen vastakaiun” eli myötätunnon takaa löytyy sieltäkin eettisyydellä taktikointia. Anteeksiantavaisuudessa piilee kyvyttömyys erottaa paha.”