Ulkoministeri Erkki Tuomioja kävi siis sitten lipomassa Lavrovia. Vaikka juuri vähän aikaa sitten Suomi oli ilmoittanut voimakkaan närkästyneisyytensä Suomea vastaan kohdistettuihin Venäjän suorittamiin ilmatilakoukkauksiin, Tuomioja kävi selittämässä Moskovassa, että suhteissamme ei ole mitään ongelmaa. Tuomioja on petturi. Jo aiemmin samainen mies oli sanonut, että SDP ei kannata Natoa, koska ilmastonlämpeneminen on Suomen suurin turvallisuusuhka. Ikään kuin vain yhtä ongelmaa voisi ratkaista yhdellä kertaa.
Edustuksellinen demokratia nostaa Suomen johtoon yhä onnettomampia ja häpeämättömämpiä nilkkejä, joilla ei ole mitään kunniaa, vaan jotka mielistelevät venäläisiä. Suomella olisi ollut hyvää aikaa ratkaista turvallisuusongelmansa professionaalisesti siinä missä Viro, mutta Suomen kansa on valinnut maan johtoon heikkoa poliitikkoainesta. Nyt olemme tilanteessa, missä Natoon ei ehkä enää voida mennä, vaan Suomi on siirtymässä takaisin suomettuneisuuteen. Kansan naivuiuden takia ei suoralla demokratiallakaan tietenkään ole mitään edellytyksiä ratkaista Suomen ongelmia. Suomi on ajautumassa Venäjän vasalliksi.
Helposti voisi ajatella, että paras hallinto syntyisi armeijan johdolla. Suomen ongelmat ovat suurelta osin turvallisuuspoliittisia ja ne olisi upseeriston parhaiten ratkaistavissa. Sotilasvallankaappaus onnistuisi parhaiten palkka-armeijan avulla. Palkka-armeija tottelisi asevelvollisia paremmin upseerejaan ja valta olisi helppo vaihtaa. Sotilashallinnon voisi laajentaa kansallisen yhtenäisyyden hallitukseksi ottamalla mukaan teknokraatteja ja virkamiehiä. Sotilashallinnon suuri ongelma on kuitenkin se, että osa eripuraisesta kansastamme alkaisi kapinoida sitä vastaan ja kutsuisi Venäjän avukseen.
Mutta palataanpa aiheeseen palkka-armeija.
Yksilökeskeisten ideologioiden fanaattiset kannattajat selittävät, että asevelvollisuus on "väärin", koska se rajoittaa yksilön vapautta. Kansankokonaisuuden näkökulmasta tällaisella argumentilla ei ole mitään arvoa. Maanpuolustus on julkishyödyke, jonka tuottaminen ei voi ollakaan vapaaehtoista - joko se hoidetaan pakollisella verotuksella tai pakollisella asevelvollisuudella. Vapaamatkustajiin on kohdistettava rangaistus - vapaamatkustamisen ("siviilipalvelus") laillistaminen on vain ja ainoastaan merkki kansakunnan rappiosta.
Palkka-armeijasta voi kuitenkin argumentoida myös tehokkuus-näkökulmasta. Ehkä sotilaan ura vaatii sen tasoista ammattitaitoa, että harrastelija (asevelvollinen) ei sitä kykene saavuttamaan? En voi väittää tietäväni vastausta kysymykseen. Toisaalta, miten valtio voi luottaa siihen, että palkka-armeija olisi lojaali valtiolle myös hädän hetkenä? Toisaalta, olisiko esimerkiksi Ukraina pärjännyt yhteistä vihollistamme vastaan näinkään hyvin, ellei Ukrainan kansan keskuuteen olisi noussut yhteinen maanpuolustustahto ja halu puolustaa isänmaata.
Venäjä-tutkija Arto Luukkanen ylistää ukrainalaisten maanpuolustustahtoa kirjoituksessaan. Vanha totuus, että kansakunta syntyy vain taistelun kautta on osoittautunut todeksi. Miten palkka-armeijaan turvautuminen voisi saada aikaan vastaavan ilmiön? Ei mitenkään. Suomalaisilta Venäjän ymmärtäjiltä on jäänyt muuten kokonaan huomaamatta se seikka, että Venäjän agressio on luonut ukrainalaisille vahvan identititeetin ja vahvan viholliskuvan, kuten Luukkanen osoittaa. "Venäjän ymmärtäjä" ei ymmärrä sitä, että ihmisillä voi olla myös kunniantaju - kaikki ei ole mitattavissa rahassa - vaan väittää :
Ukrainan hallitusta ja kansaa kiinnostanevat lähinnä EU-lähentymisestä maalle suuntautuvat taloudelliset tukiaiset, eikä niinkään nopea lähentyminen kohti eurooppalaista arvomaailmaa tai yhteiskuntajärjestystä.
Näin oli osin asiantila ennen Taistelua, mutta Taistelu on nostanut Ukrainan kansan kansallistuntoa. Identiteetti muuttuu taistelun myötä: ukrainalainen ymmärtää nyt, että Venäjä on Ukrainan vihollinen. (Ymmäräminen ei tässä viittaa faktuaaliseen tietoon vaan pragmaattiseen tietoon.)
Macchiavellin loistava Ruhtinas käsittelee muuten laajasti nimenomaan armeijan lojaliteetin ongelmaa. Armeijan lojaliteetti oli renesanssiajan Italiassa Macchiavellin mielestä hallintojen ykköskysymys. Ruhtinaan kappaleet 12 ja 13 käsittelevät kokonaan armeijan lojaliteetti-kysymystä. Suosittelen.
Edustuksellinen demokratia nostaa Suomen johtoon yhä onnettomampia ja häpeämättömämpiä nilkkejä, joilla ei ole mitään kunniaa, vaan jotka mielistelevät venäläisiä. Suomella olisi ollut hyvää aikaa ratkaista turvallisuusongelmansa professionaalisesti siinä missä Viro, mutta Suomen kansa on valinnut maan johtoon heikkoa poliitikkoainesta. Nyt olemme tilanteessa, missä Natoon ei ehkä enää voida mennä, vaan Suomi on siirtymässä takaisin suomettuneisuuteen. Kansan naivuiuden takia ei suoralla demokratiallakaan tietenkään ole mitään edellytyksiä ratkaista Suomen ongelmia. Suomi on ajautumassa Venäjän vasalliksi.
Helposti voisi ajatella, että paras hallinto syntyisi armeijan johdolla. Suomen ongelmat ovat suurelta osin turvallisuuspoliittisia ja ne olisi upseeriston parhaiten ratkaistavissa. Sotilasvallankaappaus onnistuisi parhaiten palkka-armeijan avulla. Palkka-armeija tottelisi asevelvollisia paremmin upseerejaan ja valta olisi helppo vaihtaa. Sotilashallinnon voisi laajentaa kansallisen yhtenäisyyden hallitukseksi ottamalla mukaan teknokraatteja ja virkamiehiä. Sotilashallinnon suuri ongelma on kuitenkin se, että osa eripuraisesta kansastamme alkaisi kapinoida sitä vastaan ja kutsuisi Venäjän avukseen.
Mutta palataanpa aiheeseen palkka-armeija.
Yksilökeskeisten ideologioiden fanaattiset kannattajat selittävät, että asevelvollisuus on "väärin", koska se rajoittaa yksilön vapautta. Kansankokonaisuuden näkökulmasta tällaisella argumentilla ei ole mitään arvoa. Maanpuolustus on julkishyödyke, jonka tuottaminen ei voi ollakaan vapaaehtoista - joko se hoidetaan pakollisella verotuksella tai pakollisella asevelvollisuudella. Vapaamatkustajiin on kohdistettava rangaistus - vapaamatkustamisen ("siviilipalvelus") laillistaminen on vain ja ainoastaan merkki kansakunnan rappiosta.
Palkka-armeijasta voi kuitenkin argumentoida myös tehokkuus-näkökulmasta. Ehkä sotilaan ura vaatii sen tasoista ammattitaitoa, että harrastelija (asevelvollinen) ei sitä kykene saavuttamaan? En voi väittää tietäväni vastausta kysymykseen. Toisaalta, miten valtio voi luottaa siihen, että palkka-armeija olisi lojaali valtiolle myös hädän hetkenä? Toisaalta, olisiko esimerkiksi Ukraina pärjännyt yhteistä vihollistamme vastaan näinkään hyvin, ellei Ukrainan kansan keskuuteen olisi noussut yhteinen maanpuolustustahto ja halu puolustaa isänmaata.
Venäjä-tutkija Arto Luukkanen ylistää ukrainalaisten maanpuolustustahtoa kirjoituksessaan. Vanha totuus, että kansakunta syntyy vain taistelun kautta on osoittautunut todeksi. Miten palkka-armeijaan turvautuminen voisi saada aikaan vastaavan ilmiön? Ei mitenkään. Suomalaisilta Venäjän ymmärtäjiltä on jäänyt muuten kokonaan huomaamatta se seikka, että Venäjän agressio on luonut ukrainalaisille vahvan identititeetin ja vahvan viholliskuvan, kuten Luukkanen osoittaa. "Venäjän ymmärtäjä" ei ymmärrä sitä, että ihmisillä voi olla myös kunniantaju - kaikki ei ole mitattavissa rahassa - vaan väittää :
Ukrainan hallitusta ja kansaa kiinnostanevat lähinnä EU-lähentymisestä maalle suuntautuvat taloudelliset tukiaiset, eikä niinkään nopea lähentyminen kohti eurooppalaista arvomaailmaa tai yhteiskuntajärjestystä.
Näin oli osin asiantila ennen Taistelua, mutta Taistelu on nostanut Ukrainan kansan kansallistuntoa. Identiteetti muuttuu taistelun myötä: ukrainalainen ymmärtää nyt, että Venäjä on Ukrainan vihollinen. (Ymmäräminen ei tässä viittaa faktuaaliseen tietoon vaan pragmaattiseen tietoon.)
Macchiavellin loistava Ruhtinas käsittelee muuten laajasti nimenomaan armeijan lojaliteetin ongelmaa. Armeijan lojaliteetti oli renesanssiajan Italiassa Macchiavellin mielestä hallintojen ykköskysymys. Ruhtinaan kappaleet 12 ja 13 käsittelevät kokonaan armeijan lojaliteetti-kysymystä. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti