HS:ssä Naomi Kleinin kirjan arvostelu

Vasemmistolainen ajattelija Naomi Klein on kirjoittanut kirjan ilmastonlämpenemisestä. HS:ssä talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu referoi kirjaa.

En ole Naomi Kleinin kanssa samaa mieltä ilmastomuutoksen pysäyttämisen keinoista - mutta päämäärästä olenkin sitten erittäin samaa mieltä. Tämä pointti on kuitenkin erittäin tärkeä - vaikka en sitäkään sanamuotoa kyllä allekirjoita:

"Kleinin mukaan vaikutusvaltaiset vapaiden markkinoiden ideologit, joita hän kutsuu markkinafundamentalisteiksi, ovat Yhdysvalloissa ymmärtäneet erittäin hyvin, minkälaisia toimenpiteitä ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii. Ideologit päätyivät jo varhain siihen, että puolustaakseen markkinakeskeisiä instituutioita ja suuryritysten asemaa heidän on kerta kaikkiaan kiellettävä ilmastonmuutos tai vähintäänkin ihmisen vaikutus siihen."

Suurin osa taloustieteilijöistä ei ole tuossa mielessä markkinafundamentalisteja. Lisäksi markkinat tarjoavat keinot ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, jos vain tahtoa olisi. Haittaverot ja päästöoikeuskauppa ovat tehokas markkinavetoinen keino pysäyttää ilmastolämpeneminen. Mutta tahdon pitäisi tulla poliitikkojen puolelta.

Mutta toisaalta. USA:n republikaanit ovat omalla tieteen ja luonnon vastaisella toiminnallaan - jossa on vedottu mm. markkinoiden vapauteen - tehneet suuren palveluksen sosialismin kannattajille ja vasemmistolle. Republikaani-idiootit ovat omalla kreationismillaan ja ilmastotieteen vastaisuudellaan häväisseet koko markkinataloutta kannattavan oikeiston. Kirjoitin aiemmin libertarismi-kritiikin "Otsonikato - väärin sammutettu".

Klein esittää seuraava keinoja ilmaston lämpenemisen estämiseen:

1 Kansalaisliikkeiden on vaadittava valtaapitäviltä ripeitä ja vaikuttavia päätöksiä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. 
2 Valtioiden ja valtioliittojen on ohjattava markkinoita voimakkaasti: valtioiden on sekä investoitava vähäpäästöisiin ratkaisuihin että rajoitettava kulutusta säännöksin. 
3 Yhteiskunnan on työskenneltävä monimuotoistavan kulttuurisen murroksen hyväksi vähintään yhtä tarmokkaasti kuin teknologisten ja poliittisten ratkaisujen saavuttamiseksi.

En suoraan sanoen näe miten keinot 2 ja 3 liittyvät tähän. Olisiko niiin, että ilmaston lämpenemisen avulla halutaan ajaa kaikkea muuta kivaa kuten sosialismia, tasa-arvoa ja monikulttuurisuutta.

Kansankorruptio

Olen puhunut jonkun aikaa kansankorruptiosta. Olen tarkoittanut sillä sitä, että puolueet lupaavat omille äänestäjilleen jotakin, mitä muut eivät saa. Poliittinen puolue lupaa vaikkapa jonkin uudistuksen, joka edistää pohjoissuomalaisten maanviljelijöiden etuja, koska puolue tietää näin saavansa ääniä pohjoissuomalailta maanviljelijöiltä.

Francis Fukuyama puhuu ohjelmallisesta politiikanteosta/puolueesta ja klientistisestä politiikanteosta/puolueesta.

Otetaanpa esimerkki ohjelmallisesta poltiikanteosta.

On olemassa kolme ohjelmallista puoluetta: 1. Klassinen Työväenpuolue, 2. Kansalliskonservatiivinen puolue ja 3. Klassinen Liberaalipuolue. Kullakin puolueella on ohjelmassaan kohta, joka käsittelee tulonjakoa.

1. Työväenpuolueen ohjelma:

Suuret tuloerot ovat epäoikeudenmukaisia, koska varakkaiden lapsilla on paremmat mahdollisuudet hankkia hyvä elämä kuin köyhien lapsilla. Suuret tuloerot ovat myös tehottomuuden lähde, koska jokainen uusi euro köyhälle nostaa köyhän elämisen tasoa oleellisesti paljon enemmän kuin menetetty euro alentaa varakkaan elämisen tasoa. Varattoman henkilön on vaikea perustaa ilman valtion tukea yritystä, mikä johtaa ali-investointiin ja sitä kautta tehottomuuteen. Työväenpuolue kannattaa siksi aktiivista tulonjakopolitiikkaa.

2. Kansalliskonservatiivisen puolueen ohjelma:

Jos kansakunnassamme vallitsee suuret tuloerot ja sitä myötä jyrkkä jako köyhiin, rikkaisiin ja keskiluokkaan, kansakuntamme on heikompi vastustamaan ulkoisia ja sisäisiä uhkatekijöitä. Jos kansakunnallamme on laaja proletariaatti, meillä on faktisesti maan sisällä ryhmä ihmisiä, jotka ovat potentiaalinen viides kolonna vihollisellemme Venäjälle. Kansalliskonservatiivinen puolue kannattaa aktiivista tulonjaopolitiikka. Ei ole olemassa - tai ei saa olla olemassa - punaisia ja valkoisia, vaan isänmaallisia Suomen kansalaisia.

3. Klassinen liberaalipuolue:

Tulonjako merkitsee rahan rosvoamista yksiltä ja antamista toisille - se on moraalisesti väärin. Tulonjako - esimerkiksi korkeat julkisrahoitteiset työttömyyskorvaukset ja eläkkeet - luovat moraalista hazardia ja alentavat muutenkin yhteiskunnan tehokkuutta heikentämällä ihmisten insentiiviä yrittää. Liberaalipuolue vaatii aktiivisen tulonjaon vähentämistä lyhyellä tähtäimellä ja lopettamista pitkällä tähtäimellä. Köyhäinhoito on tehokkaampaa vapaaehtoistyöhön perustuvana - vapaaehtoistyöhön osallistuminen vahvistaa lisäksi oleellisesti kansalaisyhteiskuntaa, kun taas valtion toimintaan perustuva köyhäinhoito tekee köyhistä valtion tulonsiirroista riippuvaisia epäaktiivisia ihmisiä.

Kyseessä on siis poliittiset ohjelmat, joiden takana on tietynlainen arvomaailma ja ajattelu. Ohjelmista voi olla montaa mieltä, mutta kaikkien takana on kuitenkin jonkinlainen järkevä argumentaatio. Ohjelmien pohjalta voidaan suunnnitella konkreettista poliittista toimintaa.

Mutta sitten meillä on se neljäs puolue - kutsuttakoon sitä vaikkapa X:ksi - joka ajaa tietoisesti tiettyjen ryhmien - omien äänestäjiensä - etua.

X-puolueelle poliittinen ohjelma ei ole niin tärkeä kuin muille puolueille, vaan sille tulonjakopolitiikka on nimenomaan rahan siirtämistä potentiaalisille omille äänestäjille äänten kalastamiseksi ja omien jäsenien etujen ajamiseksi. X-puolue saattaa edistää ennestään vahvojen ryhmien (järjestäytynyt työväestö, eläkeläiset, vapaasta koulutuksesta nauttivat ikuiset opiskelijat, kartellit) etua ennestään heikkojen ryhmien kustannuksella vain saadakseen ääniä. X-puolue harjoittaa siis klientistä politiikkaa eli harjoittaa kansankorruptiota.

Korruptoitunut politiikanteko heikentää kokonaistehokkuuttaa, mutta sen pysäyttäminen on vaikeaa. Kansakunnat eivät voi mennä konkurssiin ja siksi epäterveet rakenteet saattavat säilyä pitkään.

Siihen aikaan, kun Euroopassa oli runsaasti sotia, korruptoituneet yhteiskunnat tuhoutuivat usein sodissa. Fukuyama osoittaakin, että ei ollut sattumaa, että Preussi oli ensimmäinen valtio, joka kykeni luomaan meritokraattisen ja korruptiosta vapaan virkamieskunnan. Vaikka Preussi oli muodollisesti varsin yksinvaltainen valtio, virkamieskunta oli autonominen, tehokas ja korrutoitumaton.  Virkamiesten rekrytointi perustui meriittiin - ei syntyperään ja suhteisiin. (Itse asiassa Fukuyaman mukaan kyse ei ollut niinkään siitä että "vaikka Preussi oli autoritääärinen, sen virkamieskunta oli korruptiosta vapaa" vaan siitä että "koska Preussi oli autoritäärinen, se kykeni luomaan korruptiosta vapaan virkamieskunnan".)

Jos Preussi ei olisi onnistunut luomaan tehokasta ja korruptiosta vapaata yhteiskuntaa, se ei olisi koskaan kasvanut suureksi, vaan se olisi jäänyt yhdeksi pieneksi saksalaiseksi ruhtinaskunnaksi muiden joukossa, eikä koulujen historian kirjat edes mainitsisi sitä.

Suomi on tällä hetkellä vaipumassa tehottomuuteen, kansankorruptioon ja alenevan BKT:n kierteeseen. Toivoa ei tietysti pidä heittää. Talouspolitiikan oikean ohjelman löytäminen on kuitenkin tällä hetkellä selvästi vahvasti hakusessa, koska

a) devalvaatio ei enää ole mahdollista,
b) rakenteelliset muutokset (siis sisäinen devalvaatio ja/tai yritysten toimintaedellytysten parantaminen) eivät suomalaisessa hitaassa päätöksenteossa tunnu onnistuvan.
ja
c) elvytys ei ole riittävä keino saada talouteen vauhtia

Riskinä on, että ohjelmallinen talouspolitiikka korvautuu klientistisellä talouspolitiikalla eli kansankorruptiolla. Suomi valitsee sanalla sanoen Kreikan tien.

Niinistö on ehkä tahtomattaan joutunut Putinin lakeijaksi - mutta eroaminen on ainoa kunniallinen ratkaisu

Elisabeth Rehn sanoi jonkin aikaa sitten, että suomalaiset ovat niin auktoriteettiuskoisia, että presidentti kykenisi puhumaan kansan Naton taakse. Sen sijaan Niinistö on vaiennut asiasta.

Monet ovat ihmetelleet, miksi Niinistö ei enää aja Nato-jäsenyyttä, vaikka oli aiemmin selvästi Naton kannalla. Varmaan moni on jo mielessään arvannut, että Putin tai Lavrov ovat pelotelleet Niinistön henkihieveriin keskinäisissä keskusteluissa.

Kansan Uutisten entinen päätoimittaja Yrjö Rautio sanoo asian ääneen ja on varmasti oikeassa.

Niinistö on osoittanut suurta ymmärtämystä Venäjän Nato-fobioille. Hän on vaikuttanut jopa pelästyneeltä. Hän on muistuttanut muun muassa, että Suomella on 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa.

Hän on todennut, että Venäjä olisi lähes koko Itämeren alueella Nato-maiden saartama, jos sekä Suomi että Ruotsi liittyisivät Natoon.

Niinistö on puhunut näistä asioista kuin uusina oivalluksinaan, mutta onhan hänen täytynyt tietää ne aina ennenkin. On täytynyt tapahtua muutakin kuin, että hän on sattunut vasta presidenttinä ensimmäisen kerran vilkaisemaan karttaan.

On aihetta olettaa, että Niinistö on saanut lisää muutakin tietoa. Se voi liittyä vain Venäjän mahdollisiin vastatoimiin, jos Suomi – ja Ruotsi – liittyisi Natoon.

Valtiojohtajien tapaamisissa ja muussa yhteydenpidossa vaihdetaan myös luottamuksellista tietoa, jota ei ole tarkoitettu julkisuuteen. Näin lienee tapahtunut myös Niinistön ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin kesken.

Putin on ollut tapaamisissa suljettujen ovien takana Niinistön kanssa varmasti paljon suorapuheisempi kuin julkisuudessa. Ehkä hän on esittänyt suoranaisia uhkauksia. Tilanne on todella hankala, jos näin on.

Niinistö ei voi puhua niistä julkisuudessa eikä edes eduskunnan valiokunnille pettämättä Putinin luottamusta. Näin jää pimentoon tietoa, joka olisi elintärkeää harkittaessa Suomen turvallisuuspoliittista linjaa, suhdetta Venäjään ja Natoon.

Niinistöä ei olisi ikinä pitänyt edes päästää "keskustelemaan" Putinin ja Lavrovin kanssa yksin. Jos Niinistö tosiaan on luvannut Putinille estää Suomen pääsyn Natoon samalla lailla kuin Ryti lupasi pitää Suomen sodassa Saksan rinnalla, Niinistön on erottava ja tilalle on valittava henkilö joka ei enää mene "neuvottelemaan" Putinin ja Lavrovin kanssa.

Henkilökohtaiset lupaukset Hitlereille tai Putineille eivät sido muita kuin korkeintaan lupaajaa itseään. Lupauksesta ei todennäköisesti edes tiedä kukaan muu kuin Niinistö itse.

Havaintoja Suomen poliitikkojen petturuudesta ja maanpuolustuksesta

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kävi siis sitten lipomassa Lavrovia. Vaikka juuri vähän aikaa sitten Suomi oli ilmoittanut voimakkaan närkästyneisyytensä Suomea vastaan kohdistettuihin Venäjän suorittamiin ilmatilakoukkauksiin, Tuomioja kävi selittämässä Moskovassa, että suhteissamme ei ole mitään ongelmaa. Tuomioja on petturi. Jo aiemmin samainen mies oli sanonut, että SDP ei kannata Natoa, koska ilmastonlämpeneminen on Suomen suurin turvallisuusuhka. Ikään kuin vain yhtä ongelmaa voisi ratkaista yhdellä kertaa.

Edustuksellinen demokratia nostaa Suomen johtoon yhä onnettomampia ja häpeämättömämpiä nilkkejä, joilla ei ole mitään kunniaa, vaan jotka mielistelevät venäläisiä. Suomella olisi ollut hyvää aikaa ratkaista turvallisuusongelmansa professionaalisesti siinä missä Viro, mutta Suomen kansa on valinnut maan johtoon heikkoa poliitikkoainesta. Nyt olemme tilanteessa, missä Natoon ei ehkä enää voida mennä, vaan Suomi on siirtymässä takaisin suomettuneisuuteen. Kansan naivuiuden takia ei suoralla demokratiallakaan tietenkään ole mitään edellytyksiä ratkaista Suomen ongelmia. Suomi on ajautumassa Venäjän vasalliksi.

Helposti voisi ajatella, että paras hallinto syntyisi armeijan johdolla. Suomen ongelmat ovat suurelta osin turvallisuuspoliittisia ja ne olisi upseeriston parhaiten ratkaistavissa. Sotilasvallankaappaus onnistuisi parhaiten palkka-armeijan avulla. Palkka-armeija tottelisi asevelvollisia paremmin upseerejaan ja valta olisi helppo vaihtaa. Sotilashallinnon voisi laajentaa kansallisen yhtenäisyyden hallitukseksi ottamalla mukaan teknokraatteja ja virkamiehiä. Sotilashallinnon suuri ongelma on kuitenkin se, että osa eripuraisesta kansastamme alkaisi kapinoida sitä vastaan ja kutsuisi Venäjän avukseen.

Mutta palataanpa aiheeseen palkka-armeija.

Yksilökeskeisten ideologioiden fanaattiset kannattajat selittävät, että asevelvollisuus on "väärin", koska se rajoittaa yksilön vapautta. Kansankokonaisuuden näkökulmasta tällaisella argumentilla ei ole mitään arvoa. Maanpuolustus on julkishyödyke, jonka tuottaminen ei voi ollakaan vapaaehtoista - joko se hoidetaan pakollisella verotuksella tai pakollisella asevelvollisuudella. Vapaamatkustajiin on kohdistettava rangaistus - vapaamatkustamisen ("siviilipalvelus") laillistaminen on vain ja ainoastaan merkki kansakunnan rappiosta.

Palkka-armeijasta voi kuitenkin argumentoida myös tehokkuus-näkökulmasta. Ehkä sotilaan ura vaatii sen tasoista ammattitaitoa, että harrastelija (asevelvollinen) ei sitä kykene saavuttamaan? En voi väittää tietäväni vastausta kysymykseen. Toisaalta, miten valtio voi luottaa siihen, että palkka-armeija olisi lojaali valtiolle myös hädän hetkenä? Toisaalta, olisiko esimerkiksi Ukraina pärjännyt yhteistä vihollistamme vastaan näinkään hyvin, ellei Ukrainan kansan keskuuteen olisi noussut yhteinen maanpuolustustahto ja halu puolustaa isänmaata.

Venäjä-tutkija Arto Luukkanen ylistää ukrainalaisten maanpuolustustahtoa kirjoituksessaan. Vanha totuus, että kansakunta syntyy vain taistelun kautta on osoittautunut todeksi. Miten palkka-armeijaan turvautuminen voisi saada aikaan vastaavan ilmiön? Ei mitenkään. Suomalaisilta Venäjän ymmärtäjiltä on jäänyt muuten kokonaan huomaamatta se seikka, että Venäjän agressio on luonut ukrainalaisille vahvan identititeetin ja vahvan viholliskuvan, kuten Luukkanen osoittaa. "Venäjän ymmärtäjä" ei ymmärrä sitä, että ihmisillä voi olla myös kunniantaju - kaikki ei ole mitattavissa rahassa - vaan väittää :

Ukrainan hallitusta ja kansaa kiinnostanevat lähinnä EU-lähentymisestä maalle suuntautuvat taloudelliset tukiaiset, eikä niinkään nopea lähentyminen kohti eurooppalaista arvomaailmaa tai yhteiskuntajärjestystä. 

Näin oli osin asiantila ennen Taistelua, mutta Taistelu on nostanut Ukrainan kansan kansallistuntoa. Identiteetti muuttuu taistelun myötä: ukrainalainen ymmärtää nyt, että Venäjä on Ukrainan vihollinen. (Ymmäräminen ei tässä viittaa faktuaaliseen tietoon vaan pragmaattiseen tietoon.)

Macchiavellin loistava Ruhtinas käsittelee muuten laajasti nimenomaan armeijan lojaliteetin ongelmaa. Armeijan lojaliteetti oli renesanssiajan Italiassa Macchiavellin mielestä hallintojen ykköskysymys. Ruhtinaan kappaleet 12 ja 13 käsittelevät kokonaan armeijan lojaliteetti-kysymystä. Suosittelen.

Sarastus: Kansallisen liikkeen on päivitettävä uhkakuvansa

Kirjoitukseni Sarastuksessa aiheesta Kansallisen liikkeen uhkakuvat on tarkoitettu ensi sijassa liikkeen sisäiseen tilan arviointiin.

Venäjän uhkakuvan ohittaminen kansallismielisten järjestöjen julkilausumissa ja politiikassa ei voi jatkua ilman, että asiasta seuraa Kansallisen liikkeen sisäistä hämmennystä.

Jussi Halla-ahoa on kuitenkin kiitettävä asioista puhumisesta niiden oikeilla nimillä. Pari päivää sitten hän totesi näin:

Ranskan FN:n ja Itävallan FPÖ:n edustajat eivät ylipäänsä puhu maahanmuutosta mitään vaan toimivat täällä Putinin äänenkannattajina.