Luin tänä kesänä suomalaisen naiskirjailijan L. Onervan Yksinäiset alkuvuodelta 1917. Kirjassa ihmisiä kuvataan paljolti heidän edustamiensa aatesuuntien kautta: Universaali ihmisyys ja pasifismi vastaan a) toisaalta kansallismielisyys ja r-viha ja b) toisaalta sosialismi ja luokkataistelu. Onervan sympatiat tuntuvat olevan universaalin ihmisyyden, venäläisyyden ja tolstoilaisuuden puolella.
Universaali ihmisyys ja venäläinen kulttuuri rinnastetaan!Venäläisyys miellettiin 1900-luvun alussa joskus myös kansainvälisemmäksi - Suomi oli nurkkakuntainen Pietariin verrattuna. Moni suomalainen keskiluokkainenkin muutti Venäjälle. Pietariin varsinkin. Albert Edelfelt joka loi yhteydet hoviin ja olisi saanut professuurin Pietarista, ymmärsi sentään että Pietari ei ollut Eurooppa vaikka siltä näytti - ja poistui.
Moni suomalainen humanisti ihaili 1900-luvun alussa Tolstoita ja muutakin venäläistä kulttuuria. Venäläistä kirjallisuutta käännettiin runsaasti ja sitä luettiin: Dostojevskia, Tšehovia, Turgenyevia, Gorkia ja Tolstoita. Tolstoin väkivallattomuuden ideologia sai Suomessa seuraajia mm. Ilmari Kiannosta, Arvid Järnefeltistä, V.A Koskenniemestä ja Kyösti Vilkunasta.
Viimeistään 1917/1918 kaikki muuttui. Ensin sortokausi. venäläismatruusien suorittamat upseerimurhat Helsingissä ja sitten vielä venäläisten sekaantuminen Suomen sisällissotaan kapinallisten puolella.
Suomalaiset alkoivat tehdä pesäeroa kaikkeen venäläisyyteen, entiset tolstoilaiset etunenässä. Vielä vuonna 1908 suomalaiset juhlivat Tolstoita aikamme suurimpana totuuden etsijänä. Vastareaktio oli jyrkkä. Tolstoilainen Kyösti Wilkuna hylkäsi mestarinsa ja kaiken muunkin venäläisyyden, mukaanlukien nuoruuden ihastuksensa Dostojevskin. V.A. Koskenniemi teilasi Tolstoin Anna Kareninan vuonna 1912 hengettömänä. Suuri humanisti Arvid Järnefelt, suomalaisen isän ja venäläisen äidin poika, joka oli hetkeä aiemmin puhunut kansojen veljeydestä, kirjoitti:
Tämä luonnollinen (…) viha oli saatava suomalaisessa itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi suomalaisia koskaan sekaantumasta venäläisiin.
Seuraavat Venäjän ihailijat olivat suomalaiset punaiset. Kymmenet tuhannet Amerikan suomalaiset ja suomalaiset punaiset matkustivat Venäjälle 20-luvulla ja 30-luvulla rakentamaan paratiisia. Antti Tuurin Ikitie dokumentoi hienosti näiden Venäjän rakastajien seikkailut Venäjällä. Ja kymmenien tuhansien suomalaisten tuhon miljoonien muiden ihmisten mukana.
Sodan jälkeen tulivat taistolaiset ja suomettajat.
Jokohan Suomi nyt vuonna 2024 olisi oppinut. Venäjän suunnasta ei tänne tule kuin murhetta. Venäläinen kulttuuri on kuin seireenien laulu. Siinä on ehkä kauniit puolensa mutta se on omiaan sokaisemaan ihmisen.
Venäläiset sanovat että Ukrainaa ei ole ja ukrainalaisia saa tappaa. Tehdään me täydellinen irtiotto Venäjään.
Itselläkin näitä oli vielä hyllyssä keväällä. Eipä ole enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti