Suomalainen taloustieteilijä - kehitystalouden professori Ritva Reinikka - pohtii tänään HS:n haastattelussa instituutioiden merkitystä Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin kirjan The Narrow Corridor pohjalta maiden kehityksessä.
Ennen 1960-lukua Etelä-Korean ja Länsi-Afrikassa sijaitsevan Ghanan taloudet olivat asukasta kohden mitattuina likimain samankokoiset. Mutta pian Etelä-Korean talous alkoi kasvaa, ja nopeasti. Ghana jäi kauaksi taakse. Tänä päivänä maiden välissä on kuilu: Etelä-Korean ostovoimakorjattu bruttokansantuote asukasta kohden on yli kahdeksan kertaa suurempi kuin Ghanan ja eliniänodote lähes 20 vuotta ghanalaisia korkeampi. Mitä tapahtui? Mistä se johtuu, että maat kehittyvät niin eritahtisesti?
Keskeinen kiista taloustieteessä ja yhteiskuntatieteissä koskee valtion ja markkinoiden välistä tasapainoa. Kuinka paljon valtion pitäisi puuttua talouteen? Mikä on oikea laajuus ja ala säätelylle? Millaiset toimet pitäisi jättää markkinoiden hoidettavaksi ja mitkä olisivat valtion aluetta?
Taloustieteellinen oppikirjavastaus kuuluu, että valtion tulisi puuttua talouteen ainostaan selvästi määritellyissä tapauksissa. Näihin kuuluvat ”ulkoisvaikutukset”, jotka syntyvät kun yksittäisten toimijoiden teoilla on merkittäviä vaikutuksia, joita markkinat eivät voi lieventää ja jotka johtavat äärimmäisen saastumisen kaltaisiin ilmiöihin; tarve säädellä ”julkishyödykkeitä” eli hyödykkeitä joista kaikki hyötyvät, kuten infrastruktuuria ja maanpuolustusta; sekä tilanteet joissa esiintyy laajamittaista ”epäsymmetristä informaatiota”, eli tilanteet joissa jotkut markkinoiden osanottajat eivät kykene täsmällisesti määrittelemään kauppaamiensa tuotteiden ja palvelujen laatua. Tapauksiin lukeutuvat myös monopolit, joita täytyy säädellä estääkseen niitä veloittamasta äärimmäisen korkeita hintoja tai ajamasta kaikkia kilpailijoita pois.
Valtion väliintuloa tarvitaan myös sosiaaliturvassa ja tulonsiirroissa, joilla rajoitetaan epätasa-arvoisuutta. Tärkeä oppikirjamaisen lähestymistavan sääntö kuuluu, että pyrkiessään vaikuttamaan tulojen jakautumiseen valtion pitäisi minimoida vaikutuksensa markkinahintoihin ja luottaa sen sijaan veroihin ja tulonsiirtoihin saavuttaakseen tavoitteensa.
Acemoğlu ja Robinson näkevät asian kuitenkin toisin. Valtio voi ottaa itselleen uusia tehtäviä tarpeen mukaan, mikäli hyöty valtion laajentamisesta on suurempi kuin haitta. Friedrich Hayek oli väärässä siinä, että valtion laajeneminen välttämättä johtaa orjuuteen. Oleellista on, että kansalaisyhteiskunta järjestöineen valvoo tehokkaasti valtiota. Jokainen askel, jonka valtio ottaa laajentaakseen tehtäviään, vaatii kuitenkin toisen askeleen, jolla kansalaisyhteiskunta vahvistuu yhtälailla. Acemoğlu ja Robinson puhuvat Liisa Ihmemaassa -kirjan termein Red Queen -efektistä. Punainen kuningatar selittää, kuinka hänen valtakuntansa eroaa Liisan maasta. ”Täällä sinun pitää juosta niin nopeasti kuin pystyt, jotta pysyisit paikallasi. Jos haluat päästä johonkin muualle, sinun on juostava vähintään kaksi kertaa nopeammin kuin muut.”
Yksi tämän kirjan argumenteista on, että niin valtion kuin yhteiskunnan tulisi olla vahvoja, jotta vapaus toteutuisi ja kukoistaisi. Vahvaa valtiota tarvitaan kontrolloimaan väkivaltaa, valvomaan lakeja ja tarjoamaan julkisia palveluita, jotka mahdollistavat elämän, jossa ihmiset kykenevät tekemään valintoja ja tavoittelemaan omia päämääriään. Vahvaa, liikkuvaa yhteiskuntaa tarvitaan valvomaan ja rajoittamaan vahvaa valtiota.
En tietenkään väitä, että selitys olisi kokonaan tässä. Kansallisella äo:lla on todennäköisesti myös merkittävä rooli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti