Kohti suurempia poliittisia yksikköjä

Nyky-vasemmistolla on ollut tapana halkoa hiuksia siitä, onko suomalaisuus pelkkä konstruktio, vai edustaako se jotain todellista. Mielekkäämpää on kysyä, onko suomalaisuuden tai kansallisvaltion "konstruktio" ihmisten hyvinvoinnin kannalta tehokas instituutio vai ei.

Kirjoitin muutama vuosi sitten siitä, miten kansallisvaltio on osoittautunut historian tehokkaimmaksi järjestelmäksi, mitä tulee sosiaaliseen tulonjakoon. Lainasin Oxfordin Yliopiston professoria Paul Collieria:

Kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotus-instituutio. Vain jos ihmiset kokevat vahvaa yhteistä identiteettiä kansakunnan tasolla he ovat halukkaita hyväksymään, että verotusta voidaan käyttää tulonjaon välineenä tasoittamaan onnesta ja epäonnesta johtuvia varallisuuseroja.

Tiedämme, että yhteisen identiteetin rakentaminen kansakunnan tasoa ylemmäksi on äärimmäisen vaikeaa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selkeästi onnistunein ylikansallinen projekti on ollut Euroopan Unioni. Kuitenkin viidenkymmenen vuoden jälkeen … vain 1 prosenttia tuloista siirretään maasta toiseen tulonjakona.

Viisikymmentä vuotta osoittaa, että ihmiset eivät kykene luomaan tarpeeksi vahvaa eurooppalaista identiteettiä, että se tulisi tukemaan merkittävää tulonjakoa. Kansakunnat ovat ihmisten yhteistyön näkökulmasta … käytännössä ainoat instituutiot jotka kykenevät tarjoamaan julkishyödykkeitä.

Tulonsiirrot kansakunnan sisällä eivät ole vain oleellisesti merkittävämpää kuin tulonsiirrot ylemmillä organisaatiotasoilla vaan myös oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot millään alemmalla organisaatiotasolla.

Pienet valtiot ovat usein myös tehokkaampia siinä mielessä, että ne ovat dynaamisempia. Euroopan nousu maailman kehittyneimmäksi maanosaksi 1000-luvun aikana ohi Lähi-Idän ja Kiinan perustui suurelta osin pienten valtioiden keskinäiseen kilpailuun.

Valitettavasti asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Pienet yksiköt eivät ole enää tehokkaita, kun historian näyttämölle tulee sota - olkoon sota sitten konkreettinen väkivaltainen konflikti, kauppasota tai kulttuurien välinen konflikti. Ragusan 1400-ja 1500-luvulla kukoistanutta kauppavaltiota on libertaaripiireissä ylistetty yhteiskunnan mallina, mutta siinä missä pieni maa kukoistaa rauhanoloissa ja ehkä joskus konfliktienkin aikana taitavan diplomatian avulla, suuri valtio jyrää massiivisella armeijalla pienen maan alleen laajan konfliktin aikana. Suomen talvisota oli hienoin hetki kansamme historiassa, kun pieni maa pystyi panemaan hanttiin isolle barbaarivaltiolle, mutta se oli kuitenkin poikkeuksellinen tapahtuma.  

Sotaa ei taivaanrannan maalareiden - olkoot sitten vasemmistouskovaisia tai markkinauskovaisia - mukaan enää pitänyt tulla: 

Suomeakaan ei enää uhannut sotilaallisesti mikään. Ei ollut muita uhkia kuin ympäristön saastuminen ja ilmaston lämpeneminen. Suomi luopui jalkaväkimiinoistaan ja jätti hakematta Nato-jäsenyyttä. Monet Euroopan maat purkivat puolustustaan. Haaveena oli jo Natonkin lopettaminen turhana. Olihan se kylmän sodan jäänne.

Kun Venäjä alkoi toimia valmiiksi luullun Euroopan sääntöjen vastaisesti, Venäjän muutos kiellettiin pitkään. Georgian sota haluttiin nähdä yksittäistapauksena. 

Olemme kuitenkin taas tilanteessa, missä geopolitiikan merkitys on voimakkaasti kasvanut. Taivaanrannan maalareiden takia Suomi on  vailla NATO:n turvatakuita, mutta ei sentään ilman asevelvollisuuteen perustuvia melko vahvoja puolustusvoimia.

Tässä uudessa maailmassa kansallisvaltio ei ole enää tehokkain instituutio. Jari Ehrnrooth kirjoitti:

Vaikka Halla-ahon diagnoosi esimerkiksi islamilais-arabialaisen kulttuurin vahingollisista vaikutuksista länsimaiseen vapauteen osuu oikeaan, hänen hoitokeinonsa – uusnationalismi – johtaa vaivasta toiseen...

Pienet yksiköt ovat herttaisia ja joskus hyvin innovatiivisia, mutta historian pitkässä linjassa vahvoja ovat olleet vain suuret kokonaisuudet, imperiumit. Jos toivomme että länsi voittaa kulttuurien kamppailun ja uuden kylmän sodan, meidän on haluttava ylivoimaista valtakeskittymää, jonka taakse koko länsi liittoutuu

Ehrnroothin johtopäätös, että pitkässä linjassa imperiumit ovat olleet vahvimpia, on hätiköity yleisenä sääntönä, koska historia kehittyy jatkuvasti syklisesti. Mutta tällä hetkellä suuret yksiköt ovat pienen Rajamaan kannalta välttämättömiä.