Timo Hännikäisen Sarastus-artikeli Ilmiantamisen maailmanhistoria kertoo mm. siitä, miten totalitäärinen Neuvostoliitto pyrki nakertamaan perheen merkitystä vieraannuttamalla lapset perheestä. Äärimmäisessä tulkinnassa sankariksi nostettiin poika, joka ilmiantoi oman isänsä. Ihanteena oli perhelojaliteetin korvaaminen lojaliteetilla sosialismia ja isänmaata kohtaan.
Kuten Hännikäinenkin osoitti tässä suhteessa kommunismi jatkoi aiempien radikaalien ideologioiden perinnettä. Jeesus totesi Matteuksen mukaan:
Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.
300-luvulla kristinusko muuttui valtionuskonnoksi ja ainoaksi sallituksi uskonnoksi. Uudessa mahtiasemassa kirkko painotti ydinperheen merkitystä, lasten kunnioitusta vanhempiaan kohtaan ja yksiavioisuutta. Perheen arvovallan painottaminen oli kuitenkin suurelta osin näennäistä ja ydinperheen merkityksen painottaminen suvun kustannuksella palveli kirkon mahtiaseman painottamista. Kirkon päämääränä oli omaisuutensa ja valtansa kasvattaminen.
Siksipä kirkko ei ainoastaan demonisoinut avionrikkomista, vaan myös adoptiota. Lapsettoman (tai pojattoman) perheen ei sopinut adoptoida vaikkapa sukulaislapsiaan sillä tarkoituksella, että miehen kuoleman jälkeen maaomaisuuden pysyminen suvussa taattaisiin. Parempi oli, että leski jäisi yksin ja testamenttaisi omaisuutensa kirkolle. Monet rikkaat lesket jopa perustivat nunnaluostareita, joihin sitten muuttivat itse asumaan vanhoilla päivillään.
Vanhan testamentin mukaan miehen velvollisuus oli naida veljensä kuoleman jälkeen veljen leski ainakin mikäli veli oli ilman perillistä. Kristinusko suhtautui leskien uudelleenavioitumiseen ylipäätään hyvin kielteisesti. Kirkollinen laki pyrki erityisesti rajoittamaan avioliittoja sukulaisten kanssa - sukulaisiksi laskettiin tässä yhteydessä myös sukulaisten lesket. Veljen lesken naimista pyrittiin perustelemaan raamatun opetuksella, vaikka mitään sellaista kieltoa ei raamatusta löydy.
Kirkko meni kuitenkin pidemmälle. Perinnön antamista muille kuin rintaperillisille alettiin ensin demonisoida. Maaomaisuuden siirtäminen sisaren pojalle oli kirkon propagandan mukaan jollain lailla luonnotonta - jopa syntiä. Siinäkin tilanteessa, missä rintaperillisiä oli, oli suotavaa antaa vähintään osa perinnöstä kirkolle. Esitettiin ajatus, että perhe voisi tavallaan adoptoida Jeesksen yhdeksi lapsekseen jolloin kirkko perisi luontevasti osan omaisuutta.
Myöhemmin kirkko pyrki saamaan rikkaat maanomistajat ohittamaan omat lapsensa jopa kokonaan. Isän taivaspaikan ja autuuden turvaaminen esitettiin ensisijaisena ja lasten maaomaisuuden menettäminen toissijaisena.
Papiston selibaatti oli kirkon tapa estää papillisten sukujen syntymisen ja papiston rikastuminen kirkon kustannuksella. Pappien au-lapset kuten ylipäätään jalkavaimojen lapset jätettiin perinnöttä uudessa kristillisessä Euroopassa siinä missä aiemmin jalkavaimojen lapset usein perivät. Jalkavaimon ottaminen tilanteessa missä varsinainen vaimo ei ollut saanut perillistä ei siis auttanut omaisuuden pysymisessä suvussa.
Aina kirkko ei tietenkään pyrkimyksissään onnistunut - ennen kuolemaa omaisuus saatettiin esimerkiksi myydä halpaan hintaan sukulaisille, jolloin ilman rintaperillisiä olevalta vainajalta jäi vain pieni määrä rahaa.
Nykyajan radikaalit ideologiat - kuten sosialidemokratia - ovat onnistuneet samalla tavalla alentamaan perheen ja suvun merkitystä. Vanhusten hoito on mm. siirtynyt hyvinvointivaltion tehtäväksi ja perinnöstä otetaan suuri osa verona hyvinvointiyhteiskunnan tarpeisiin. Onpa jopa esitetty ajatusta, että mahdollisuuksien tasa-arvon nimissä perintöveron pitäisi olla sata prosenttia. Rikkaat varmasti onnistuisivat juristien avulla siirtämään rahat tässäkin tapauksessa lapsilleen siististi ennen perinnön jakoa ja näin estämään perinnön sosialisoinnin. Mutta päämäärähän olisikin tavallisten ihmisten perheiden arvovallan murentaminen.
Samaan aikaan sosialidemokratia edistää verotuksen keinoin laajoja tulonsiirtoja nuorilta eläkeläisille.
On myös julkisuudessa esitetty hedonistista yksilökeskeistä ajatusta, että jokainen kuluttakoon elämänsä aikana hankkimansa varallisuuden itse sen sijaan, että jättäisi rahat lapsen lapsilleen. Tietysti jo muutenkin varakkaille lapsille on turha jättää suuria varallisuuksia, varsinkin jos se merkitsee sitä että vanhus kituuttaa lopun elämäänsä. Toisaalta kun tällaisia suosituksia käyttää itse omat rahansa tehdään, varmimmin niitä noudattavat muutenkin egoistisimmat isovanhemmat, joilla ei ole aikaa lapsen lapsilleen. Suositus tekee hedonismista hyväksyttävämpää.
Lähde: The development of the family and marriage in Europe, antropologi Jack Goody.
PS. Joku kysyy mielessään, miksi perhe-insttuution heikentäminen sitten on huono asia. Kysymys on tietysti aiheellinen, sillä perhe voi olla yhtälailla ahdistava ja yksilön elämää supistava kuin turvaa antava ja yksilön kehitystä tukeva. Hyvin perhe- tai sukukeskeisessä yhteiskunnassa ihmiset suosivat aina sukulaisiaan muiden ihmisten kustannuksella. Valtion virkamiehenä tällaisen yhteiskunnan jäsen on nepotisti. Itse ajattelen, että tässä pätee jonkinlainen kultainen keskitie. Esitän hypoteesin, että Suomessa yksilökeskeisyys ja hyvinvointivaltiokeskeisyys on heikentänyt perheen asemaa liikaa ja seurauksena on mm. syntyvyyden liiallinen lasku.
Palaan nepotismiin myöhemmässä postauksessa.
Kuten Hännikäinenkin osoitti tässä suhteessa kommunismi jatkoi aiempien radikaalien ideologioiden perinnettä. Jeesus totesi Matteuksen mukaan:
Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.
300-luvulla kristinusko muuttui valtionuskonnoksi ja ainoaksi sallituksi uskonnoksi. Uudessa mahtiasemassa kirkko painotti ydinperheen merkitystä, lasten kunnioitusta vanhempiaan kohtaan ja yksiavioisuutta. Perheen arvovallan painottaminen oli kuitenkin suurelta osin näennäistä ja ydinperheen merkityksen painottaminen suvun kustannuksella palveli kirkon mahtiaseman painottamista. Kirkon päämääränä oli omaisuutensa ja valtansa kasvattaminen.
Siksipä kirkko ei ainoastaan demonisoinut avionrikkomista, vaan myös adoptiota. Lapsettoman (tai pojattoman) perheen ei sopinut adoptoida vaikkapa sukulaislapsiaan sillä tarkoituksella, että miehen kuoleman jälkeen maaomaisuuden pysyminen suvussa taattaisiin. Parempi oli, että leski jäisi yksin ja testamenttaisi omaisuutensa kirkolle. Monet rikkaat lesket jopa perustivat nunnaluostareita, joihin sitten muuttivat itse asumaan vanhoilla päivillään.
Vanhan testamentin mukaan miehen velvollisuus oli naida veljensä kuoleman jälkeen veljen leski ainakin mikäli veli oli ilman perillistä. Kristinusko suhtautui leskien uudelleenavioitumiseen ylipäätään hyvin kielteisesti. Kirkollinen laki pyrki erityisesti rajoittamaan avioliittoja sukulaisten kanssa - sukulaisiksi laskettiin tässä yhteydessä myös sukulaisten lesket. Veljen lesken naimista pyrittiin perustelemaan raamatun opetuksella, vaikka mitään sellaista kieltoa ei raamatusta löydy.
Kirkko meni kuitenkin pidemmälle. Perinnön antamista muille kuin rintaperillisille alettiin ensin demonisoida. Maaomaisuuden siirtäminen sisaren pojalle oli kirkon propagandan mukaan jollain lailla luonnotonta - jopa syntiä. Siinäkin tilanteessa, missä rintaperillisiä oli, oli suotavaa antaa vähintään osa perinnöstä kirkolle. Esitettiin ajatus, että perhe voisi tavallaan adoptoida Jeesksen yhdeksi lapsekseen jolloin kirkko perisi luontevasti osan omaisuutta.
Myöhemmin kirkko pyrki saamaan rikkaat maanomistajat ohittamaan omat lapsensa jopa kokonaan. Isän taivaspaikan ja autuuden turvaaminen esitettiin ensisijaisena ja lasten maaomaisuuden menettäminen toissijaisena.
Papiston selibaatti oli kirkon tapa estää papillisten sukujen syntymisen ja papiston rikastuminen kirkon kustannuksella. Pappien au-lapset kuten ylipäätään jalkavaimojen lapset jätettiin perinnöttä uudessa kristillisessä Euroopassa siinä missä aiemmin jalkavaimojen lapset usein perivät. Jalkavaimon ottaminen tilanteessa missä varsinainen vaimo ei ollut saanut perillistä ei siis auttanut omaisuuden pysymisessä suvussa.
Aina kirkko ei tietenkään pyrkimyksissään onnistunut - ennen kuolemaa omaisuus saatettiin esimerkiksi myydä halpaan hintaan sukulaisille, jolloin ilman rintaperillisiä olevalta vainajalta jäi vain pieni määrä rahaa.
Nykyajan radikaalit ideologiat - kuten sosialidemokratia - ovat onnistuneet samalla tavalla alentamaan perheen ja suvun merkitystä. Vanhusten hoito on mm. siirtynyt hyvinvointivaltion tehtäväksi ja perinnöstä otetaan suuri osa verona hyvinvointiyhteiskunnan tarpeisiin. Onpa jopa esitetty ajatusta, että mahdollisuuksien tasa-arvon nimissä perintöveron pitäisi olla sata prosenttia. Rikkaat varmasti onnistuisivat juristien avulla siirtämään rahat tässäkin tapauksessa lapsilleen siististi ennen perinnön jakoa ja näin estämään perinnön sosialisoinnin. Mutta päämäärähän olisikin tavallisten ihmisten perheiden arvovallan murentaminen.
Samaan aikaan sosialidemokratia edistää verotuksen keinoin laajoja tulonsiirtoja nuorilta eläkeläisille.
On myös julkisuudessa esitetty hedonistista yksilökeskeistä ajatusta, että jokainen kuluttakoon elämänsä aikana hankkimansa varallisuuden itse sen sijaan, että jättäisi rahat lapsen lapsilleen. Tietysti jo muutenkin varakkaille lapsille on turha jättää suuria varallisuuksia, varsinkin jos se merkitsee sitä että vanhus kituuttaa lopun elämäänsä. Toisaalta kun tällaisia suosituksia käyttää itse omat rahansa tehdään, varmimmin niitä noudattavat muutenkin egoistisimmat isovanhemmat, joilla ei ole aikaa lapsen lapsilleen. Suositus tekee hedonismista hyväksyttävämpää.
Lähde: The development of the family and marriage in Europe, antropologi Jack Goody.
PS. Joku kysyy mielessään, miksi perhe-insttuution heikentäminen sitten on huono asia. Kysymys on tietysti aiheellinen, sillä perhe voi olla yhtälailla ahdistava ja yksilön elämää supistava kuin turvaa antava ja yksilön kehitystä tukeva. Hyvin perhe- tai sukukeskeisessä yhteiskunnassa ihmiset suosivat aina sukulaisiaan muiden ihmisten kustannuksella. Valtion virkamiehenä tällaisen yhteiskunnan jäsen on nepotisti. Itse ajattelen, että tässä pätee jonkinlainen kultainen keskitie. Esitän hypoteesin, että Suomessa yksilökeskeisyys ja hyvinvointivaltiokeskeisyys on heikentänyt perheen asemaa liikaa ja seurauksena on mm. syntyvyyden liiallinen lasku.
Palaan nepotismiin myöhemmässä postauksessa.
