Menneisyyden haikailusta menneisyyden rekonstruointiin

Venäjän uhan takia suomalaiset ovat jakautuneet taas kahteen ryhmään:

1. SDP ja Kepu ovat Venäjän uhan alla vaatineet perinteistä myöntyvyyspolitiikkaa eli suomettuneisuutta. Sanoja myöntyvyys tai suomettuminen ei tietenkään käytetä vaan asia ilmaistaan epäsuoralla tavalla.

Esimerkiksi Keskustan presidenttehdokas Vanhanen on vaatinut, että sotaharjoituksia USA:n kanssa vähennetään, koska harjoitukset kiristävät tilannetta Itämerellä ja ärsyttävät Venäjää. Vanhanen ohittaa sen seikan, että Suomi harjoittelee USA:n kanssa vain ja ainoastaan Venäjän uhan takia. Reaktiona Venäjän uhkaan.

Rinteen ja Anttilan mielestä taas Venäjän uhasta ei pidä puhua tai sitä ei pidä liioitella. Venäjän tutkimuksen on oltava poliittisesti korrektia eikä niinkään pyrittävä totuuteen.

2. Toinen puoli vaatii Nato-jäsenyyttä, jotta Suomi saisi Naton viidennen artiklan mukaiset turvatakuut.
Myöntyvyysmiehiä kritisoidaan usein menneisyyteen haikailusta ja todetaan, että emme elä 70-lukua vaan maailma on muuttunut.

Jako kahtia on samantapainen kuin kuin aiemminkin Suomen jouduttua yksin Venäjän uhkaamaksi.

1. Sortokauden aikan osa suomalaista (suomettarelaiset eli myöntyvyysmiehet) vaativat hyvin varovaista myöntyvyyspolitiikkaa ajatuksella, että mikäli Suomi antaa periksi joissain asioissa, edes jotain voidaan pelastaa. Taivutaan mutta ei taituta.

2. Ns. perustuslailliset (eli passiivisen vastarinnan kannattajat) taas vaativat, että perustuslaillisista oikeuksista, jotka keisari oli hallitsijan valalla taannut, on pidettävä kiinni ja venäläisille ei pidä antaa periksi. Myöntyvyys johtaa moraaliseen mädännäisyyteen ja kansan olemassaolon murenemiseen sitä kautta. (Paasikivikin totesi tämän riskin vielä presidenttikaudellaan ryhtyessään edistämään myöntyvyyspolitiikka hävityn sodan tilanteessa.) Mitään takeita myönnytysten hyödystä ei muutenkaan ole.

Molemmilla puolilla oli rationaalisia, asioita syvällisesti miettineitä ja rehellisiä ihmisiä. Vaikeaan tilanteeseen ei ollut helppoa löytää varmaa ratkaisua. Itsenäisyyden myötä perustuslaillinen linja voitti ja kaikki sotien väliset presidentit olivat perustuslaillisia. Tilanne kääntyi sodan jälkeen ja sortokauden ajan myöntyvyyspoliitikko Paasikivi valittiin presidentiksi. Kekkonen ja Koivisto edistivät samaa politiikka. Halosen aikana siirryttiin myöntyvyydestä osin puhdasoppiseen quislingilaisuuteen osin naiviin uhan kieltämiseen.

Tilanne on nytkin hieman samanlainen kuin sortokauden aikana - on olemassa Venäjän uhka ja kaksi tapaa lähestyä ongelmaa. Yhdellä huomattavalla erolla kuitenkin:

Suomi ei ole joutunut tähän tilanteeseen omaa syyttään kuten vuonna 1899 vaan siksi, että Keskusta ja SDP ovat ajaneet Suomen tähän tilanteeseen. Päinvastoin kuin jotkut länsimieliset väittävät kepulaiset ja SDP eivät vain haikaile menneisyyteen (="70-luvulle, jota ei enää ole"), vaan he ovat koko 2000-luvun tahallaan (hyötyäkseen poliittisesti) tai tahattomasti (typeryyttään) ajaneet turvatakuiden torppauksella Suomea tilanteeseen, mikä muistuttaa yhä enemmän 70-lukua. Olemme yksin Venäjän uhan alla, mutta vain siksi että olemme itse torjuneet turvatakuut. Turvatakuiden torppaamista on julkisuudessa perusteltu milloin milläkin tekosyyllä - maailman muuttumisella ja Venäjän uhan loppumisella - milloin Naton pahuudella.

Menneisyyden haikailun sijasta SDP ja Kepu ovat primääristi rekonstruoineet menneisyyttä.

Nyt Kekusta ja SDP siis vaativat myöntyvyyspolitiikkaa pelastaakseen Suomen uhkaavasta tilanteesta, jonka ovat itse aiheuttaneet. Poliittisessa kisassa myöntyvyyden ja länsimielisyyden välillä ei ole kyse rehellisestä mielipiteiden kilpailusta, vaan siitä että toinen osapuoli on tietoisella politiikalla luonut tilanteen, missä heidän kannattamansa poliittinen linja saattaa kuullostaa houkuttelevalta.

Suomettumista eli Venäjän edessä matelua mainostetaan nyt realismiksi.

Peli on ollut häikäilemätöntä. Myöntyvyyspuoli on osoittanut olevansa valmis vaikka Suomen itsenäisyyden vaarantamiseen maanpetoksellisella toiminnalla taatakseen oman linjansa voiton.

Vihreiden Ville Niinistökin totesi muuten asiallisessa artikkelissaan, jossa tuomitsi muiden puolueiden suomettumisen, että Natoon haikailu ei nyt ole vakautta lisäävää. Niinistössä ei ollut kuitenkaan munaa vastata kysymykseen:

Olisiko Vihreiden siis pitänyt olla ajamassa Suomea Natoon silloin, kun se olisi ollut mahdollista [, eikä osallistua Keskustan ja SDP:n kanssa 70-luvun rekonstruointiin].

"Vain me myöntyvyysmiehet voimme pelastaa Suomen niiltä ongelmilta, jotka olemme itse aiheuttaneet"

Venäjän minimivaatimus tuleville Euroopan turvallisuuspoliittisille ratkaisuille Euroopassa on HS:n Venäjä-koluministin Jarmo Mäkelän mukaan seuraava:

Venäjän on saatava ehdottomat takuut siitä, että neljä maata – Suomi, Ukraina, Moldova ja Georgia – julistetaan puolueettomiksi.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa omaan kohtaloonsa alkavat olla vuosien Nato-jahkailun takia varsin rajoitetut. 

Suomi on solminut puolustusteknisen sopimuksen [USA:n kanssa]. Venäläisen laatulehden Vedomostin haastattelema asiantuntija paljasti, että sopimus onkin Suomelle eräänlainen Nato-jäsenyyden korvike. Hän kuitenkin lohdutti lukijoita muistuttamalla, ettei sopimus takaa Suomen turvallisuutta edes muodollisesti. Kaikki on siis yhä mahdollista.

Venäjän on siis edelleen mahdollista painostaa Suomea. Kirjoitin monta vuotta sitten:

80-luvulla suomalainen oli äärimmäisen  närkästynyt, jos vaikkapa amerikkalainen turisti rinnasti Suomen samaan porukkaan Tsekkoslovakian kanssa. Nykyään suomalainen voi oikeastaan vain kateellisena katsoa, kun vapaa Tsekki kuuluu Naton jäsenenä selkeästi länteen.

Nyt Suomi rinnastuu turvallisuuspoliittisesti Georgiaan ja Moldovaan.

Sortokaudelta ja suomettumisajalta tuttu myöntyvyyspolitiikka eli suomettumispolitiikka tekee samaan aikaan paluuta Suomen politiikkaan. Myöntyvyyspolitiiikan osittain täysin järjellä perusteltava ajatus oli: 

Suomen on pelastatteva niin paljon kuin mahdollista omasta vapaudestamme yrittämällä tulla toimeen venäläisten kanssa, antamalla heille periksi tietyissä asioissa ja olemalla suututtamatta heitä.

Nyt mm. Antti Rinne, Sussanna Huovinen, Matti Vanhanen ja Sirkka-Liisa Anttila haluavat viedä Suomen uudelleen myöntyvyyden eli suomettumisen tielle. UPI on saatava heidän mukaansa hiljennettyä. Venäjää ei saa ärsyttää puhumalla totuuksia siitä, että Venäjä on uhka Suomelle. Kansa on saatava lammasmaisesti luottamaan turvallisuuspoliittiseen linjaan, joka perustuu Nato-turvatakuiden torppaamiseen ja "yhteistyöhön" Venäjän kanssa.

"Yhteistyö" on pseudonyymi sille, että Suomi taipuu milloi minkäkin Venäjän uhkailun alla.

Joku voi kysyä, eikö myöntyvyys ole tässä ajassa realismia niin kuin se oli vuonna 46. Eikö nyt olisi päinvastoin lopetettava sotaharjoitukset USA:n kanssa ja keskityttävä Venäjän suhteiden parantamiseen ja sen takaamiseen että Venäjää ei ärsytetä. Taivutaan mutta ei taituta sanoi sortokauden myöntyvyysmies.

Ongelma tässä logiikassa on se, että olemme tässä tilanteessa vain ja ainoastaan siitä syystä että SDP ja Keskusta ovat ajaneet meidät tähän tilanteeseen torppaamalla turvatakuut. Eli myöntyvyysmiehen logiikka menee näin, vaikka tätä ei sanota ääneen:

Vain me myöntyvyysmiehet voimme pelastaa Suomen niiltä ongelmilta jotka olemme aiheuttaneet.

Toisaalta voi kysyä, mitä Suomi sitten Rinteen ja Anttilan vaatimalla Venäjän myötäilyllä voi voittaa. Ei todennnäköisesti paljoakaan. Joka kerta kun Suomi antaa periksi vaikkapa ydinvoimaratkaisussa, Venäjältä tulee muutaman kuukauden kuluttua uusi uhkaus vaikkapa pakolaisten Suomeen lähettämisen muodossa. Ja taas annetaan periksi.

Toisaalta voi kysyä, onko niljakas myöntyvyys edes ihmisarvon mukaista. Suostummeko myöntyvyyspolitiikkaan jotta myöntyvyysmiesten itse aiheuttamat ongelma voidaan korjata? Kunniakkaampaa on jopa muuttaa maasta. 

Presidentti Niinistö puhuu edelleen Venäjä-yhteistyöstä yhtenä Suomen turvallisuuspoliittisen tukipilarina. Ruotsissa tällaista "Venäjä-pilaria" ei näytä UPI:n johtajan Teija Tiilikainen olevan olemassa: 

Yhteistyösuhdetta ei ole. Sitä pilaria, joka Suomessa on, ei Ruotsissa nähdä olevan.

Kansankokonaisuus kymmenen vuotta

Olen julkaissut tätä blogia nyt 10 vuotta. Kiitos kaikille lukijoille! Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi aloitan sarjan "Kansankokonaisuus 10 vuotta sitten" oikealla palstalla. Nostan aina jonkun oleellisen kirjoituksen vuosien takaa esiin.

Noloa kun emme ole yhtä syyllisiä

Rituaalit ovat tärkeitä yhteisöllisyyden luomisessa. Suomalaisten kyky osallistua yhteisiin eurooppalaisiin rituaaleihin on joskus vaikeaa.

Suomenkin pitäisi nyt kirjoittaa Saksaan luovutettujen juutalaisten nimet katukivetykseen. Noloa vaan, että juutalaisia luovutettiiin alle kymmenen. Entä jos turistit nauravat meidän kahdeksalle nimelle.

Noloa. Noloa, että Suomi oikeasti suojeli juutalaisiaan paremmin kuin muut Euroopan maat.

Noloa, että meille ei myöskään ollut siirtomaita. Mutta voimme kuitenkin laulaa euroopalaista virttä "olemme velkaa" kun emme liikaa ajattele asioita.

Noloa myös, että Suomi kohteli historian aikana homojaan paremmin kuin muut Euroopan maat.

Emme ole kunnon eurooppalaisia, ellemme kykene osallistumaan yhteisiin eurooppalaisiin syyllisyys-rituaaleihin. Emme ole oikein koskaan olleet kunnon eurooppalaisia, mutta olemme toki aina yrittäneet huolehtia siitä, että meitä pidettäisiin kunnon eurooppalaisina.

Suomen laissa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi vasta vuonna 1889. Kriminalisointi perustui siihen, että Venäjän vallan aikana haluttiin ottaa mallia Euroopasta. Ruotsin vallan aikana asia ei kiinnostanut lainsäätäjiä eikä pappejakaan.

USA maailmanpoliisina vai moninapainen maailma

Moni suomalainen on ymmärrettävistä syistä ärsyyntynyt USA:n maailmanpoliisi-roolista ja haluaisi moninapaista maailmaa. Moninapainen maailma tarkoittaa kuitenkin käytännössä mm. sitä että Suomi ja muut Venäjän Naton ulkopuoliset Rajamaat ajautuvat Venäjän sfääriin. Moninapaisessa maailmassa suurvallat jakavat uudelleen maailman etupiireihinsä kuten ennen vuotta 1990. Suomen asema todennäköisesti vaan on huonompi kuin silloin. Venäjä painostaa Suomea jo nyt monin tavoin. Ensin painostettiin lapsiasiamiehen avulla, sitten pakotettiin Suomi valitsemaan venäläinen ydinvoimalaitos, sen jälkeen Suomea painostettiin pakolaistulvan uhalla. Sarja jatkuu.

Moninapainen maailma sen sijaan ei käytännössä - paitsi ehkä Yliopisto-tutkijoiden unissa - tarkoita sitä että maailma muodostuu monista valtioista, jotka YK:ssa sopivat tasaveroisina asioista. Kirjoitin Sarastukseen siitä, miten Britannian maailmanpoliisi-roolin mureneminen aikoinaan johti stabiliteetin murenemiseen maailmassa. Mm. Obaman harjoittama USA:n maailmanpoliisiroolin murentaminen on samalla tavoin tehnyt maailmasta huonomman.

Siksi Kansankokonaisuus tukee täysin rinnoin Hilary Clintonin valintaa USA:n presidentiksi. Clinton haluaa, että USA johtaa maailmaa ja se on Suomenkin pragmaattinen etu.