Amerikkaan kriittisesti suhtautuvat kritisoivat amerikkalaisia yleensä nimenomaan sekaantumista kaikkeen - Vietnamiin, Irakiin, Afganistaniin.
Kritiikki perustuu joko siihen että
a) amerikkalaiset havittelevat itselleen vain öljyä tai muita resursseja eli toimivat itsekkäästi
tai että
b) amerikkalaisilla on halu levittää omaa oikeaa oppiaan vaikka sitten pakolla kaikkialle, mutta yritys epäonnistuu yleensä surkeasti, koska maailman muuttaminen ei ole helppoa. Amerikkalaisia kritisoidaan tällöin joko naiviudesta tai arroganssista.
Keskustelussa unohtuu yleensä se, että ensimmäiset sekaantumiset eivät suinkaan olleet Vietnam tai edes Korea, vaan Eurooppa tai pikemmin siis Saksa. Amerikkalaiset sanelivat vuonna 1918 uuden järjestyksen Eurooppaan, mikä ei suinkaan ollut paha teko, mutta mikä perustui vahvasti siihen naiviin kuvitelmaan että maailma on helposti muutettavissa.
JEAN-BAPTISTE NOÉ kirjoittaa Sarastuksessa (Mika Keräsen suomennos):
"Siinä missä Westfalenin rauhan järjestelmä kesti vuodesta 1648 vuoteen 1792, eli 144 vuotta, ja Wienin kongressin järjestelmä vuodesta 1815 vuoteen 1914, eli melkein vuosisadan, Wilsonin järjestelmä, so. Versailles’n sanelurauha, johti uuteen sotaan vain kahdessa vuosikymmenessä. Oikeastaan siinä ei mennyt noinkaan kauaa, jos otetaan huomioon, että Saksa alkoi kenenkään estämättä rikkoa Versailles’n sopimuksen keskeisiä pykäliä vuodesta 1933 alkaen. Noin viidessätoista vuodessa rauhan solmimisesta lukien kaikki tuon rauhan luomat uusdemokratiat olivat kaatuneet. Amerikkalaistyylinen poliittinen predestinaatio-oppi ei ainoastaan osoittautunut kyvyttömäksi takaamaan rauhaa Euroopassa, vaan siitä suorastaan tuli muuan uuden sodan olennaisista syistä."
Vuoden 1918 sekaantuminen epäonnistui paljon pahemmin kuin Vietnam tai Irak konsanaan.
Presidentti Wilson järjesti Euroopan uudelleen rationaalisesti selkeiden periaatteiden mukaisesti. Luotiin kansallisvaltioita monikulttuurisen Itävalta-Unkarin ja Venäjän raunioille (Jugoslavia, Tsekkoslovakia, Unkari, Itävalta, Viro, Latvia, Puola, Liettua), asetettiin Saksalle suuret sotakorvaukset ja pakotettiin - tai niin ainakin saksalaiset kokivat - Saksaan demokratia jne. jne.
Oli siis kyseessä ensimmäinen suuri demokratiaan pakottaminen. Saksan kansalliskonservatiivit kokivat demokratian anglo-amerikkalaiseksi vedätykseksi.
Wilsonin ohjelma oli täydellinen epäonnistuminen. Pearl Harbourin jälkeinen Euroopan demokratiaan pakottaminen sen sijaan onnistui jollain tavalla. Ainakin Euroopasta tuli demokratia. Mutta mitä Euroopasta on muuten jäljellä, kysyy moni. Euroopan syntyvyys on alhainen ja Eurooppa on menettänyt uskonsa itseensä. Eurooppa ja varsinkin Saksa kokee jatkuvaa syyllisyyttä vanhoista asioista, asioista joihin nyky-sukupolvella ei ole osaa eikä arpaa.
"Syyllisyydentunne on hyvin eurooppalainen sairaus. Kuten ennen muinoin oli tapana puhua ”ranskantaudista” tai ”italiantaudista” viitattaessa syfilikseen, voidaan sairaalloista syyllisyydentunnetta hyvin kutsua ”euroopantaudiksi”. ... Syyllisyydentunteen rakentuminen alkaa myyteistä. Tuo 20. vuosisata, joka hylkäsi Jumalan, tuli luoneeksi uuden, maallisen uskonnon. Kyseessä on valtiollinen kultti, jota pyrittiin levittämään kaikkiin kansankerroksiin. Valtion säilymisen ehdoton edellytys on sen muotoilemien uusien moraalinormien omaksuminen mahdollisimman laajalti ...
Dramaattiseksi tilanne muuttuu, kun uusille lapsisukupolville selitetään, että nämä ovat vastuussa maailman köyhyydestä, orjakaupasta, sodista ja kärsimyksistä. Näin tekemällä nuorissa lietsotaan itsevihaa ja häpeää rikoksista joihin heillä ei voi olla mitään osuutta. Niin ikään lietsotaan Eurooppa-vihaa kolmannen maailman kansoissa, jotka nekin uskovat näihin loruihin. Joskus näiden katumusharjoitusten tarkoituksena on julistaa oikeat syylliset syyntakeettomiksi. Vajaassa vuosisadassa käsityksemme ”valkoisen miehen taakasta” on kääntynyt ylösalaisin. Sen sijaan, että pitäisimme Kiplingin tavoin velvollisuutenamme maailman sivilisoimista, ymmärrämme ainoaksi tehtäväksemme hyvittää väitetyt pahat tekomme ja hävetä niitä."
Olisiko jo aika etsiä Saksan - ja jopa Preussin - historiasta positiivisiakin asioita. Tämä tuli mieleen kun kävin Berliinissä. Berliini on tietysti Syyllisuus-kultin Mekka monine hienoine syyllisyys-pyhäkköineen, mutta toisaalta Berliini on myös Preussin kuningaskunnan pääkaupunki.
Preussi on maa, jota ei enää ole, maa, jonka nimi on poistettu Saksan nimistöstä. Preussi on maa, joka on - tietysti osin aiheesta - leimattu militarismin tyyssijaksi ja natsismin edeltäjäksi. Preussi oli kuitenkin myös maailman ensimmäinen sosiaalivaltio, joka pyrki huolehtimaan kansalaistensa hyvinvoinnista. Hyvinvointivaltion isänä pidetään Preussin kansalliskonservatiivista kansleria Otto von Bismarckia, joka loi ensimmäisen yleisen eläkejärjestelmän.
Preussi oli sivistysvaltio. Berliinin Humboldt-yliopiston koulutuspoliittiset ihanteet ovat voimakkaasti vaikuttaneet modernin yliopiston ideaan kaikkialla länsimaissa.
Preussi integroi vähemmistönsä valtakunnan kansalaisiksi. Kun alunperin protestanttinen Preussi valtasi katolisen Sleesian, Berliiniin ydinkeskustaan rakennettiin Pyhän Hedwigin katedraali katolisten tarpeisiin. Sleesialainen koki pääkaupungissa vieraillessaan olevansa Preussin valtion täysivaltainen kansalainen.
Preussin sosiaalivaltiota tai sivistysvatiota ei tietenkään luotu siksi, että Bismarck olisi välittänyt ensi sijassa Preussin kansalaisten hyvinvoinnista tai sivistystasosta. Eikä uskonnonvapautta luotu siksi, että ihmisoikeudet olisivat olleet primääristi Bismarckin mielessä. Päämääränä oli tehdä Preussista vahva. Päämääränä oli luoda Preussi, joka kykeni puolustautumaan, koska sen kansalaisilla oli jotain puolustettavaa. Sosiaalivaltio luotiin, koska Preussi oli ekspansiivinen valtio, ja Preussi saattoi olla ekspansiivinen, koska se oli sosiaalivaltio.
Preussi ei muuten vuonna 1933 ollut kannattamassa natseja Saksan johtoon. Preussin vapaavaltion keskusta-vasemmistolainen hallitus kaatui Saksan valtakunnan masinoimaan Putschiin. Vuonna 1945 Preussin nimi kuitenkin poistettiin Euroopan kartalta.
Euroopan historiassa on paljon hienoja asioita, mistä ammentaa. NOÉ ja monet muut traditionalistit uskovat Euroopan uuden nousun perustuvan katolisuuden uuteen löytämiseen.
Kritiikki perustuu joko siihen että
a) amerikkalaiset havittelevat itselleen vain öljyä tai muita resursseja eli toimivat itsekkäästi
tai että
b) amerikkalaisilla on halu levittää omaa oikeaa oppiaan vaikka sitten pakolla kaikkialle, mutta yritys epäonnistuu yleensä surkeasti, koska maailman muuttaminen ei ole helppoa. Amerikkalaisia kritisoidaan tällöin joko naiviudesta tai arroganssista.
Keskustelussa unohtuu yleensä se, että ensimmäiset sekaantumiset eivät suinkaan olleet Vietnam tai edes Korea, vaan Eurooppa tai pikemmin siis Saksa. Amerikkalaiset sanelivat vuonna 1918 uuden järjestyksen Eurooppaan, mikä ei suinkaan ollut paha teko, mutta mikä perustui vahvasti siihen naiviin kuvitelmaan että maailma on helposti muutettavissa.
JEAN-BAPTISTE NOÉ kirjoittaa Sarastuksessa (Mika Keräsen suomennos):
"Siinä missä Westfalenin rauhan järjestelmä kesti vuodesta 1648 vuoteen 1792, eli 144 vuotta, ja Wienin kongressin järjestelmä vuodesta 1815 vuoteen 1914, eli melkein vuosisadan, Wilsonin järjestelmä, so. Versailles’n sanelurauha, johti uuteen sotaan vain kahdessa vuosikymmenessä. Oikeastaan siinä ei mennyt noinkaan kauaa, jos otetaan huomioon, että Saksa alkoi kenenkään estämättä rikkoa Versailles’n sopimuksen keskeisiä pykäliä vuodesta 1933 alkaen. Noin viidessätoista vuodessa rauhan solmimisesta lukien kaikki tuon rauhan luomat uusdemokratiat olivat kaatuneet. Amerikkalaistyylinen poliittinen predestinaatio-oppi ei ainoastaan osoittautunut kyvyttömäksi takaamaan rauhaa Euroopassa, vaan siitä suorastaan tuli muuan uuden sodan olennaisista syistä."
Vuoden 1918 sekaantuminen epäonnistui paljon pahemmin kuin Vietnam tai Irak konsanaan.
Presidentti Wilson järjesti Euroopan uudelleen rationaalisesti selkeiden periaatteiden mukaisesti. Luotiin kansallisvaltioita monikulttuurisen Itävalta-Unkarin ja Venäjän raunioille (Jugoslavia, Tsekkoslovakia, Unkari, Itävalta, Viro, Latvia, Puola, Liettua), asetettiin Saksalle suuret sotakorvaukset ja pakotettiin - tai niin ainakin saksalaiset kokivat - Saksaan demokratia jne. jne.
Oli siis kyseessä ensimmäinen suuri demokratiaan pakottaminen. Saksan kansalliskonservatiivit kokivat demokratian anglo-amerikkalaiseksi vedätykseksi.
Wilsonin ohjelma oli täydellinen epäonnistuminen. Pearl Harbourin jälkeinen Euroopan demokratiaan pakottaminen sen sijaan onnistui jollain tavalla. Ainakin Euroopasta tuli demokratia. Mutta mitä Euroopasta on muuten jäljellä, kysyy moni. Euroopan syntyvyys on alhainen ja Eurooppa on menettänyt uskonsa itseensä. Eurooppa ja varsinkin Saksa kokee jatkuvaa syyllisyyttä vanhoista asioista, asioista joihin nyky-sukupolvella ei ole osaa eikä arpaa.
"Syyllisyydentunne on hyvin eurooppalainen sairaus. Kuten ennen muinoin oli tapana puhua ”ranskantaudista” tai ”italiantaudista” viitattaessa syfilikseen, voidaan sairaalloista syyllisyydentunnetta hyvin kutsua ”euroopantaudiksi”. ... Syyllisyydentunteen rakentuminen alkaa myyteistä. Tuo 20. vuosisata, joka hylkäsi Jumalan, tuli luoneeksi uuden, maallisen uskonnon. Kyseessä on valtiollinen kultti, jota pyrittiin levittämään kaikkiin kansankerroksiin. Valtion säilymisen ehdoton edellytys on sen muotoilemien uusien moraalinormien omaksuminen mahdollisimman laajalti ...
Dramaattiseksi tilanne muuttuu, kun uusille lapsisukupolville selitetään, että nämä ovat vastuussa maailman köyhyydestä, orjakaupasta, sodista ja kärsimyksistä. Näin tekemällä nuorissa lietsotaan itsevihaa ja häpeää rikoksista joihin heillä ei voi olla mitään osuutta. Niin ikään lietsotaan Eurooppa-vihaa kolmannen maailman kansoissa, jotka nekin uskovat näihin loruihin. Joskus näiden katumusharjoitusten tarkoituksena on julistaa oikeat syylliset syyntakeettomiksi. Vajaassa vuosisadassa käsityksemme ”valkoisen miehen taakasta” on kääntynyt ylösalaisin. Sen sijaan, että pitäisimme Kiplingin tavoin velvollisuutenamme maailman sivilisoimista, ymmärrämme ainoaksi tehtäväksemme hyvittää väitetyt pahat tekomme ja hävetä niitä."
Olisiko jo aika etsiä Saksan - ja jopa Preussin - historiasta positiivisiakin asioita. Tämä tuli mieleen kun kävin Berliinissä. Berliini on tietysti Syyllisuus-kultin Mekka monine hienoine syyllisyys-pyhäkköineen, mutta toisaalta Berliini on myös Preussin kuningaskunnan pääkaupunki.
Preussi on maa, jota ei enää ole, maa, jonka nimi on poistettu Saksan nimistöstä. Preussi on maa, joka on - tietysti osin aiheesta - leimattu militarismin tyyssijaksi ja natsismin edeltäjäksi. Preussi oli kuitenkin myös maailman ensimmäinen sosiaalivaltio, joka pyrki huolehtimaan kansalaistensa hyvinvoinnista. Hyvinvointivaltion isänä pidetään Preussin kansalliskonservatiivista kansleria Otto von Bismarckia, joka loi ensimmäisen yleisen eläkejärjestelmän.
Preussi oli sivistysvaltio. Berliinin Humboldt-yliopiston koulutuspoliittiset ihanteet ovat voimakkaasti vaikuttaneet modernin yliopiston ideaan kaikkialla länsimaissa.
Preussi integroi vähemmistönsä valtakunnan kansalaisiksi. Kun alunperin protestanttinen Preussi valtasi katolisen Sleesian, Berliiniin ydinkeskustaan rakennettiin Pyhän Hedwigin katedraali katolisten tarpeisiin. Sleesialainen koki pääkaupungissa vieraillessaan olevansa Preussin valtion täysivaltainen kansalainen.
Preussin sosiaalivaltiota tai sivistysvatiota ei tietenkään luotu siksi, että Bismarck olisi välittänyt ensi sijassa Preussin kansalaisten hyvinvoinnista tai sivistystasosta. Eikä uskonnonvapautta luotu siksi, että ihmisoikeudet olisivat olleet primääristi Bismarckin mielessä. Päämääränä oli tehdä Preussista vahva. Päämääränä oli luoda Preussi, joka kykeni puolustautumaan, koska sen kansalaisilla oli jotain puolustettavaa. Sosiaalivaltio luotiin, koska Preussi oli ekspansiivinen valtio, ja Preussi saattoi olla ekspansiivinen, koska se oli sosiaalivaltio.
Preussi ei muuten vuonna 1933 ollut kannattamassa natseja Saksan johtoon. Preussin vapaavaltion keskusta-vasemmistolainen hallitus kaatui Saksan valtakunnan masinoimaan Putschiin. Vuonna 1945 Preussin nimi kuitenkin poistettiin Euroopan kartalta.
Euroopan historiassa on paljon hienoja asioita, mistä ammentaa. NOÉ ja monet muut traditionalistit uskovat Euroopan uuden nousun perustuvan katolisuuden uuteen löytämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti