Suomen Kokoomusta on syytetty yhdeksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi muiden joukossa. Kokoomus on taas lähtemässä hallitukseen sosialidemokraattien kanssa siinä, missä ruotsalainen oikeisto näkee sosialidemokratian ideologisena vastavoimanaan.
Sen sijaan että Ranskan, Englannin, Tanskan ja Ruotsin tapaan muodostettaisiin välillä oikeisto- välillä vasemmistohallitus vaalituloksen mukaan Suomessa blokkihallituksia karsastetaan yhä edelleen ja nähdään ne yhteiskuntarauhaa vaarantaviksi. Näin tuntuu ajattelevan myös Kokoomus. Puoluekenttäkin on jakautunut niin että on edes vaikea ajatella, mitä blokit Suomen tapauksessa olisivat.
Yhteiskuntarauhan ylläpitämisen vaarantamisen sijaan onkin sitten ilmeisesti vaarannettu talouden ja yhteiskunnan dynamiikka. Keskustelu on jähmeää eikä pieniä liberaaliryhmiä lukuunottamatta juuri kukaan esimerkiksi kyseenalaista hyvinvointivaltion käsitettä. (Yhteiskuntarauhan ohelle on tullut nyt lisäksi EU-tasoinen yhteiskuntarauha ja valtiotasoisten julkishyödykkeiden rinnalle EU-tasoiset julkishyödykkeet joiden tuottaminen vaatisi yhteistyötä, mitä ei saisi vaarantaa.)
Lähestymistapa (konsensuspolitiikka) oli ehkä oikea jossain vaiheessa sodan aikana ja pitkään sen jälkeen. Suomi menestyi, kommunistien vallankumous vältettiin, yhteiskuntarauha säilytettiin ja talous kukoisti. Tämä blogi ei todellakaan vierasta konsensuspolitiikka - päinvastoin. Sodan ja muiden yhteisten ponnistusten (kuten kommunistivaaran torjumisen) synnyttämää yhteiskunnallista koheesiota käytettiin pitkään tehokkasti hyväksi suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.
Pelkäänpä pahoin että nykyajassa tarvittaisiin aivan toisenlaista lähestymistapaa politiikassa ja taloudessa. Suomi jämähtää paikalleen kuin Nokia jos haikailemme vanhan perään. "Yhteiskunta olemme me" taitaa olla hiukan elähtänyt näkökulma. Tottakai sosiaalista koheesiota ja yhteisöllisyyttä tarvitaan edelleen, mutta sitä syntyy sponttaanisti vaikkapa yritysten sisällä ja paikallisyhteisöissä kunhan sen syntymistä ei estetä valtion politiikalla. Mutta valtion tasoinen koheesio konsensus-politiikkoineen ei taida olla tätä aikaa - kun oikeaa koheesiota ei ole sen teeskentely on kallista harhaa. Meidän pitäisi radikaalisti vähentää sitä elämisen osa-aluetta mikä vaatii valtiontason yhteistyötä - ei kasvattaa sitä.
Toisaalta tulevaisuudessa voi syntyä uusia ulkoisia uhkia jotka voivat uudellen nostaa sosiaalista koheesiota valtion tai laajan yhteisön taholla. Euroopan muslimien koheesio ja yhteinen muslimi-identiteetti on esimerkki. Jos muslimit taas määrittelevät kanta-eurooppalaisten identiteetin vihollisuuden kautta, kantaväestön on otettava koppi ja hyväksyttävä uusi identiteettinsä ja luotava sosiaalinen koheesio sen identiteetin ympärille. Maailma ei etene (vain) lineaarisesti vaan (myös) syklisesti.
Historioitsija Jyrki Smolanderin kirjoitus Integratiivisesta Nationalismista vuodelta 2001 kuvaa Suomen ja Ruotsin oikeiston lähestymiseroa historiallista taustaa vastaan:
1970- ja 1980-luvun suomalainen ja ruotsalainen politiikka eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Öljykriisin jälkeen maiden oikeistot tuntuivat valinneen varsin erilaisen strategian ja ideologian. Ruotsalaisen oikeiston ja työnantajien vastaus öljykriisin jälkeisen ajan talouskysymyksiin oli uusliberalismi ja sen mukaisten käsitysten aktiivinen levittäminen ruotsalaiseen keskusteluun.
Uusliberalistinen vyörytys huipentui vuosina 1983 ja 1984 paikallisen kokoomuspuolueen ohjelmakeskusteluun, jossa puolueen varapuheenjohtaja ja ohjelmatoimikunnan puheenjohtaja Staffan Burenstam-Linder avoimesti hyökkäsi ruotsalaista hyvinvointivaltiota vastaan vaatien sen tilalle hyvinvointiyhteiskuntaa, eli yhteiskuntaa jossa osa sosiaaliturvasta olisi hoidettu hyväntekeväisyyden avulla.
Samaan aikaan Suomessa työnantajien ja elinkeinoelämän edustajat valitsivat täysin vastakkaisen strategian ja ideologian. Suomessa ruvettiin puuhaamaan vastahyökkäyksen sijaan konsensusta Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johdolla. Vaikka ensimmäiseen konsensushallituksen talouspolitiikkaan liittyivätkin valtiontalouden leikkaukset, kuuluu konsensuspolitiikkaan yleensä hyvinvointivaltion hyväksyminen, eikä sitä vastaan hyökkääminen.
Tätä taustaa vasten suomalainen porvaristo näyttää varsin erikoiselta ilmiöltä 1980-luvun länsimaiseen kehityksen verrattuna. Olen lähtenyt tutkimaan tätä ilmiötä tarkastelemalla suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteitä, erityisesti kommunismin voimakasta kannatusta, ja sen vaikutusta Suomen oikeiston ja työnantajien asenteisiin. Suomessa tarve yhteiskunnan sisäisen integraation lisäämiseen saattaa olla selittävä tekijä konsensuksen syntymiselle 1970-luvulla.
Smolanderin kirjoitus kannattaa lukea kokonaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
En ole täysin vakuuttunut blokkipolitiikan siunauksellisuudesta.
Se toki tarjoaa äänestäjälle selkeät vaihtoehdot vähän samalla tavalla kuin enemmistövaali anglosaksisessa maailmassa.
Kuitenkin ongelmia tulee, jos blokkien välillä ei ole olennaista eroa ja pitäisi äänestää kolmatta vaihtoehtoa. Enemmistövaalitapaa harjoittavassa Britanniassa tämä näkyy EU-kriittisten konservatiivien pettymyksenä Tory-puolueeseen ja toisaalta äänestäjien haluttomuudessa tukea kahden suuren ulkopuolisia puolueita.
Kaksipuoluejärjestelmä toimii mielestäni paremmin Yhdysvalloissa, jossa sitä tasapainottaa osavaltiokohtaiset erot. Britanniassa kaksipuoluejärjestelmä muistuttaa enemmän enemmistödiktatuuria.
Suomessa vaemmisto on pieni ja heikko Ruotsiin verrattuna. Toisaalta maltillisen vasemmiston vaikutusvaltaa voi pitää kohtuullisen suurena vasemmiston heikkoudesta huolimatta.
Mielestäni tämä johtuu siitä, että Suomessa sosialidemokraatit ovat perinteisesti olleet vähemmän ideologisia kuin Ruotsissa. Näin on osittain siksi, että asevelisosialistien hallitsemaa SDP:tä pyrittiin Kekkosen aikana aktiivisesti heikentämään.
Meidän pitäisi radikaalisti vähentää sitä elämisen osa-aluetta mikä vaatii valtiontason yhteistyötä - ei kasvattaa sitä.
Suurin osa työssäkäyvästä väestöstä on riippuvainen valtion nykykoosta. Tai jos ei faktisesta koosta, niin rahoituksen koosta ainakin. Tämä väestöryhmä voidaan jakaa seuraavasti:
1) Valtion ja kuntien leivissä olevat, kuntatyöläiset, opettajat, virastotyöntekijät, ev. lut. kirkko jne.
2) Ryhmän 1 toiminnasta elantonsa saavat "loisen loiset". Eli kunnille ulkoistuspalveluja tarjoavat yritykset ja julkishallinnon "hovihankkijat". Myös pankit ovat myöntäneet julkishallinnon leivissä oleville tuntuvia asuntolainoja.
Julkinen sektori Suomessa on perkeleen iso, arviolta 50-60 % BKT:sta.
Käytännön veroaste on ~50 %, kun mukaan laskee alv:n, yritysverot, ja henkilökohtaiset verot sekä inflaation.
Lisäksi ryhmän 1) ihmisille valtion olemassa olo on "pyhä lehmä", joka ohjaa vaaleissa äänestämään jotain suurimmista puolueista (SDP, Kesk, Kok).
Loppukaneetti: "The state is not going anywhere, and neither are the state workers."
"The state is not going anywhere, and neither are the state workers."
Voi käydä vaikkapa niin kuin Uudessa Seelannissa että pakkoraossa valtiota pienennetään radikaalisti.
En tietysti ajattele että tämä tapahtuu hetkessä. Jos veriokilpailu yms. kilpailu EU-alueelle ammutaan alas osana integraatiota, todennäköisyys pakkoraon syntymiseen pienenee.
Voi käydä vaikkapa niin kuin Uudessa Seelannissa että pakkoraossa valtiota pienennetään radikaalisti.
En usko. Uusi-Seelanti on yksittäistapaus. Maailman toisella laidalla sijaitsevan merkittäviin talous- ja rahaliittoihin integroimattoman valtion on varsin helppo tehdä kyseinen liike.
Suomi on niin syvällä EU:ssa, että seuraavaan 4:ään vuoteen ei tule tapahtumaan mitään tällaista.
En tietysti ajattele että tämä tapahtuu hetkessä. Jos veriokilpailu yms. kilpailu EU-alueelle ammutaan alas osana integraatiota, todennäköisyys pakkoraon syntymiseen pienenee.
EU-integraatio tähtää nimenomaan verokilpailun vähentämiseen. Kuitenkin integraatiosta tulee sen jälkeen trendi. Maailma yhdentyy.
Integraatio - esim. se että maa A huolehtii maan B veloista - on eri asia kuin globalisaatio - eli vapaa kauppa ja sen seurauksena tapahtuva lainsäädännön sponttaani synkronointi.
Toki integraatiotakin jossain määrin tarvitaan mutta nyt ollaan tuhon tiellä.
"Yhteiskunta olemme me" taitaa olla hiukan elähtänyt näkökulma.
Suomi on henkisesti kollektivistinen maa, muttei taloudellisesti.
Tarkoitan tällä sitä, että kun satunnaiset kantasuomalaiset henkilöt A ja B tapaavat, saattavat he puhua talvisodasta, Suomen lätkämaajoukkueesta tai Nokian kulta-ajoista.
Työelämässä he kuitenkin edustavat luultavasti eri blokkeja. Julkinen vs. yksityinen. Vanha teknologia vs. uusi teknologia. Järjestäytynyt työvoima vs. järjestäytymätön työvoima. jne.
Mutta "yhteiskunta olemme me" -ajattelu ei ole menossa mihinkään, ainakaan vaikkapa tämän Talousuutisissa olleen kommentin mukaan:
"Miten niin potkut? Kestävyysvajettahan me aletaan paikkaamaan, ja niihin miljardeihin ei kuulu potkuja. Päinvastoin."
# 22.6.2011 6:19
On suoraan sanottuna hämmästyttävää, miten joillakin kaipuu valtion laajuiseen kollektivismiin on edelleen kova.
En oikeastaan pidä tämän jälkeen millään tavalla mahdottomana, että koemme jonkinlaisen kollektivistisen/uuskommunistisen aikakauden Suomessa/Euroopassa.
En oikeastaan pidä tämän jälkeen millään tavalla mahdottomana, että koemme jonkinlaisen kollektivistisen/uuskommunistisen aikakauden Suomessa/Euroopassa.
Valtioiden ja julkisyhteisöjen velkakriisit yhdistettynä kotitalouksien ennätysmäiseen velkaantumisasteeseen ja tuntuvaan inflaatioon tulevat romahduttamaan ainakin "tavallisen" työntekijän moraalin, kun hän saa juosta "rahan perässä". Kuitenkin tuo raha menettää jatkuvasti arvoaan (inflaatio), jolloin työstä saatu tyydytys jää alhaiseksi.
Tulemme näkemään yhteiskunnan, jossa ihmiset lankeavat joukolla valtion "pelastettavaksi".
Yhteiskunnan, jossa ihmisten mielenterveys pirstoutuu taloudellisten vaikeuksien myötä.
Mutta myös tällä kertaa kollektivismi ei ole mikään "pelastus" vaan käänne huonompaan - sadismiyhteiskuntaan.
Mutta mitäpä Raamattu tästä sanookaan:
"No servant can serve two masters. Either he will hate the one and love the other, or he will be devoted to the one and despise the other. You cannot serve both God and Money."
-Luke 16:13
Tulemme näkemään yhteiskunnan, jossa ihmiset lankeavat joukolla valtion "pelastettavaksi".
Ongelma tässä vain on se, että "luonnollisesti" ihmisten pitäisi olla interaktiossa VERTAISTASOLLA, ei valtion kautta.
Mutta koska ihmiset ovat jakautuneet taloudellisiin blokkeihin (julkinen vs. yksityinen, vanha teknologia vs. uusi teknologia, järjestäytynyt työvoima vs. järjestäytymätön työvoima...) ei interaktiota vertaistasolla synny. Miksi? Koska jokainen pelkää alitajuisesti, että vertaistason interaktio kostautuu blokkitasolla.
Joten kaikki luottavat valtioon ja poliitikkoihin. On siis valtion ja poliitikkojen vastuulla organisoida arkielämä sellaiseksi, että ihmiset pystyvät interaktioimaan toistensa kanssa.
Ainakin vasemmistolaiset hölppyävät toistamiseen solidaarisuudesta ja kansalaisystävyydestä. Ehkäpä tätä ajatusta tukee myös "toveri-konsepti", jossa jokainen kansalainen on toisensa ystävä ja hyvä tuttava.
"Money make people funny."
Hankala kuvio.
Koko yhteiskunnan romahtamista on kuitenkin nihilististä toivoa.
Valtiota laajennetaan nyt kuitenkin käytännössä koko ajan kun menot kasvavat ja velkaa otetaan. Toisaalta kasvaa myös "EU-valtio".
Järjestelmän kompleksisuus kasvaa.
Suuri jokko ihmisiä on ja tulee niin kuin sanot valtiosta riippuvaiseksi. Akriivisinkin osa (vaikka työpaikallani olevat nuoret lapsiperheelliset aikuiset jotka maksavat isohkoja veroja ja odottavat vastikkseeksi valtiolta asuntolainavähennyksiä ja päiväkotipaikkoja) on valtiosta monin tavoin riippuvaista vaikka pärjäisi varmaan omillaankin elleivät verot olisi niin korkeita.
Tainterin ajatus siis oli, että valtio/järjestelmä kasvattaa joka kerta kompleksisuuttaan kun syntyy uusia ongelmia, mutta lopulta kompleksisuuden lisäämisen rajahyöty alkaa dramaattisesti laskea ja tapahtuu romahdus.
Lähetä kommentti