Näin keväällä on syytä puhua puutarhasta ja luonnossa liikkumisesta. Biologiasta. Raskaan työpäivän päätteeksi on hienoa kuokkia maata, istuttaa uusia kasveja ja odottaa että pionit, ruusut ja kärhöt alkavat kukkia. Liikkua luonnossa ja kuunnella lintujen laulua.Luonnonrakastaja ei liiku luonnossa ja jatkuvasti mieti että mikä täällä on pielessä vaan luonnonrakastaja ottaa maailman sellaisena kuin se on. Samalla lailla voi toki suhtautua vieraisiin kulttuureihin - avoimin silmin. Luonnonrakastajalla tai varsinkaan biologian tutkija ei kuitenkaan koe tarvetta laukoa latteuksia tyyliin:
Kaikki eläimet ja kasvit ovat yhtä hyviä ja aidosti erilaisia.
Ekologiassa toki tutkitaan sitä, miten ekosysteemin kasvit ja eläimet synnyttävät interaktion kautta paremmin tai huonommin toimivan sponttaanin järjestyksen. Yhdenkin eläimen poisottaminen voi aiheuttaa ekosysteemin romahtamisen - siinä mielessä toki kaikki lajit ovat tärkeitä. Sama lähestymistapa voi olla hyvä vaikkapa tutkittaessa Intian kastijärjestelmää tai liiiketoiminta-ekosysteemiä.
Luonnon tarkkailija ja luonnon tutkija ottaa luonnon sellaisena kuin se on - tarkkailee sitä, ihailee sitä tai tutkii sitä. Paras osa kulttuurien tutkimusta ja yhteiskuntatutkimusta tekee tietysti samoin.
Monikultturismin ja kulttuurirelativismin myötä tällainen lähestymistapa on kuitenkin suurelta osalta menetetty. Usein törmää havaintoihin, jossa surraan antropologian hienon perinteen häviämistä. Antropologi Stanley Kurz kirjoitti toisesta antropologista Carl Zalzmannista:
What Salzman has managed is to have preserved, nurtured, deepened, and applied to our current challenge a once-dominant anthropological perspective on tribal societies: the study of tribes organized into "segmentary lineages." It was one of the great achievements of modern anthropology. Yet, over the past 40 years, scholars have largely rejected and forgotten the study of segmentary lineage systems. ...
Politiikan tutkija Francis Fukuyama kirjoittaa siitä, miten yhteiskunnan ja sen kehityksen ymmärtäminen väistämättä vaatii vertailevaa ja evolutiivista lähestymistapaa ja siitä, miten monikultturismi on suurelta osin katkaissut tuon perinteen. On avoimin silmin tutkittava: Miksi markkinatalous kehittyi nimenomaan lännessä ja millaisten askelten kautta. Miksi keskitetty valtio kehittyi Kiinassa ja miksi Intiassa jo saavutettu keskitetty valtio menetettiin 2500 vuotta sitten. Mitkä ovat syyt Venäjän, Afrikan ja arabimaiden ongelmiin kehittyä kohti markkinataloutta ja/tai demokratiaa. (Ongelmat eivät ole selitettävissä vain hyvien instituutioiden/sääntöjen puuttumisella - pitää voida myös selittää miksi hyviä instituutioita/sääntöjä ei ole syntynyt.) Miksi romanit, Euroopan muslimit ja afroamerikkalaiset eivät integroidu, vaikka korealaiset, suomalaiset, arabikristityt ja irlantilaiset onnistuivat integroitumaan Amerikkaan.
Vertaileva lähestymistapa ei merkitse vieraiden kulttuurien demonisointia mutta se ei koko ajan pelkää tekemästä havaintoja jotka ovat ristiriitaisia monikultturistisen latteuden kanssa:
Kaikki kulttuurit ovat yhtä hyviä ja aidosti erilaisia. (Lainaus HS:n pääkirjoitussivulta.)
Eivät ne tietenkään tavallisen ihmisen näkökulmasta ole. Siis sellaisen ihmisen näkulmasta, joka joutuu elämään näissä kulttuureissa. En huuda tätä johtopäätöstä, koska suhtaudun vieraisiin kulttuureihin lähinnä tarkkailijana, mutta pakko se on myöntää.
Antropologian kehitystä on varjostanut ideologisuus. Ensin sosiaalidarnismi - vaikkakin ymmärsi jollain lailla oikein sen että kulttuurit kehittyivät - edusti osin perusteetonta ja ideologisesti motivoitunutta ajatusta länsimaisen elämäntavan ja valkoisen rodun ylivertaisuudesta. Sosialidarwininsmin ylilyönteihin syntyi 20-luvulla ns. boasilainen vastareaktio, joka teki antropologiasta lähinnä kulttuurien kuvailemista. Boasia ei voi tietenkään panna vastuuseen kulttuuurirelativismin ylilyönneistä. Mutta on 100% selvää, että kulttuurien ja yhteiskuntien ja instituutioiden tutkimus ja tutkimuksen soveltaminen ei edisty kunnolla ellei kulttuurirelativistisesta näkökulmasta päästä eroon.
Coming against the backdrop of nineteenth-century social Darwinism, Boasian cultural relativism was an understandable development. But it has left an enduring legacy of political correctness in the field of comparative anthropology. Strict cultural relativism is at odds with evolutionary theory, since the latter necessitates identifying different levels of social organization and the reasons why one level gets superseded by another.The obvious reality is that human societies evolve over time.
The two basic components of biological evolution—variation and selection—apply to human societies as well. Even if we scrupulously avoid value judgments about later civilizations being “higher” than earlier ones, they clearly become more complex, richer, and more powerful. (Katso Fukuyama, The Origins of Political Order: From Prehuman Times to the French Revolution.)
On esimerkiksi Salzamannin tavoin uskallettava todettava, että arabikulttuuri on suuri este tai ainakin hidaste yhteiskunnan kehitykselle:
People act politically as Muslims only when in opposition to infidels. Among Muslims, people will mobilize on a sectarian basis, as Sunni vs. Shi'a. Among Sunni, people will mobilize as the Karim tribe vs. the Mahmud tribe; within the Karim tribe, people will mobilize according to whom they find themselves in opposition to: tribal section vs. tribal section, major lineage vs. major lineage, and so on.
The structural fissiparousness of the tribal order makes very difficult societal cohesion in the Middle East. The particularism of affiliation constantly places people and groups in opposition to one another.
Oppositionalism is the cultural imperative.
Thus the ingenious tribal system, based on balanced opposition, so effectual in supporting decentralized nomads, tends to inhibit societal integration at a more inclusive level, and to preclude civil peace, based on settlement of disputes through legal judgment, at the local level.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti