Mustien köyhyys näyttäisi selittyvän suurelta osin miesten poissaololla perheestä.
tiistaina, maaliskuuta 31, 2009
Rotu ja köyhyys
Seuraava kuva amerikkalaisten köyhyydestä kertoo aika paljon: Mustat ovat puolet köyhempiä kuin valkoiset mutta jos tarkastellaan ainoastaan ydinperheitä ero on paljon pienempi.
Mustien köyhyys näyttäisi selittyvän suurelta osin miesten poissaololla perheestä.
Mustien köyhyys näyttäisi selittyvän suurelta osin miesten poissaololla perheestä.
maanantaina, maaliskuuta 30, 2009
Rasismi, anti-rasismi ja essentialismi
Essentialismi eli olemusajattelu (lat. essentia, olemus) on käsitys, jonka mukaan asioilla on jonkinlainen sisäänrakennettu olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Olemusajattelun perustana on, että jokaisella luontokappaleella on jokin olemus, joka erottaa hänet kaikista muista luontokappaleista.
Aristoteleen näkemys oli, että on olemassa erityinen idea tai muoto, joka määrittää olion esimerkiksi ihmiseksi.
Olemusajattelu johtaa siihen, että ihmisen olemus sekä oikea ja väärä toiminta johdetaan luonnollisesta järjestyksestä, jota todellisuus itsessään noudattaa. Esimerkiksi keskiajalla kristilliset jumaluusoppineet puhuivat luonnonlaista, joka määrittää hyvän ja pahan.
(Lainaus on wikipediasta.)
Antropologi Francisco Gil-White mainitsee artikkelissaan Ultimatum game with an ethnicity manipulation: Results from Khovdiin Bulgan Sum, Mongolia esimerkin essentialismista:
Mongolit uskovat, että jos kazahi-lapsi otetaan vauvana mongoli-perheeseen lapselle kasvaa kuitenkin kazahi-luonto.
Kognitiotutkijat ovat havainneet että kansanpsykologiassa ihmiset tarkastelevat toisia heimoja ja kansoja kuin ne olisivat eri lajeja ja näin luonnoltaan oleellisesti (essentiaalisesti) erilaisia kuin oma heimo. Rasismia on usein selitetty kansanpsykologian essentialismilla, eikä tietysti syyttä:
Rasismi on useimmiten essentialistista.
On kuitenkin muistettava, että
myös anti-rasismi on useimmiten essentialistista.
Anti-rasismia perustellaan usein kansanpsykologiassa sillä että me olemme kaikki oleellisesti samanlaisia. "Loppupeleissä kaikki ihmiset ovat samanlaisia" toteaa saamelaisradiokin.
Kiistaa siitä onko ihmisroduissa eroja henkisissä ominaisuuksissa ei essentialistisilla kansanpsykologisilla perusteluilla tietenkään voi ratkaista.
Ei kumpaankaan suuntaan.
Aristoteleen näkemys oli, että on olemassa erityinen idea tai muoto, joka määrittää olion esimerkiksi ihmiseksi.
Olemusajattelu johtaa siihen, että ihmisen olemus sekä oikea ja väärä toiminta johdetaan luonnollisesta järjestyksestä, jota todellisuus itsessään noudattaa. Esimerkiksi keskiajalla kristilliset jumaluusoppineet puhuivat luonnonlaista, joka määrittää hyvän ja pahan.
(Lainaus on wikipediasta.)
Antropologi Francisco Gil-White mainitsee artikkelissaan Ultimatum game with an ethnicity manipulation: Results from Khovdiin Bulgan Sum, Mongolia esimerkin essentialismista:
Mongolit uskovat, että jos kazahi-lapsi otetaan vauvana mongoli-perheeseen lapselle kasvaa kuitenkin kazahi-luonto.
Kognitiotutkijat ovat havainneet että kansanpsykologiassa ihmiset tarkastelevat toisia heimoja ja kansoja kuin ne olisivat eri lajeja ja näin luonnoltaan oleellisesti (essentiaalisesti) erilaisia kuin oma heimo. Rasismia on usein selitetty kansanpsykologian essentialismilla, eikä tietysti syyttä:
Rasismi on useimmiten essentialistista.
On kuitenkin muistettava, että
myös anti-rasismi on useimmiten essentialistista.
Anti-rasismia perustellaan usein kansanpsykologiassa sillä että me olemme kaikki oleellisesti samanlaisia. "Loppupeleissä kaikki ihmiset ovat samanlaisia" toteaa saamelaisradiokin.
Kiistaa siitä onko ihmisroduissa eroja henkisissä ominaisuuksissa ei essentialistisilla kansanpsykologisilla perusteluilla tietenkään voi ratkaista.
Ei kumpaankaan suuntaan.
sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2009
Identiteetti, yhteisöllisyys, uskonto ja rotu
Vaikka olemme puhuneet etnisistä ja uskonnollisista identiteeteistä ja yhteisöistä varsin pysyvinä ilmiöinä, on tietysti pidettävä mielessä että identiteetit ja yhteisöt eivät aina ole pysyviä ilmiöitä. Vanhat yhteisöllisyyden muodot häviävät ja uusia syntyy tilalle. Toisaalta vanhatkin yhteisöllisyyden muodot saattavat joskus vahvistua uudelleen. Esimerkkinä mainittakoon krooatti-, serbi- ja bosnjakki-identiteettien vahvistuminen etnisten konfliktien myötä Bosniassa.
Amerikkalainen identiteetti
Ensimmäiset USA:han saapuneet siirtolaiset olivat pääsääntöisesti valkoisia protestanttisia länsieurooppalaisia. Erityisesti puritaanien merkitys varhaisen amerikkalaisen identiteetin muodostumisessa oli merkittävä.
Puritaanit edustivat hyvin jyrkkää kalvinismin sukuista protestanttista kristinuskoa. He asettuivat asumaan Uuteen Englantiin 1600-luvun alussa ja perustivat käytännössä itsenäisen Massachusetts Bay Colonyn, joka oli Geneven valtion tyyppinen teokraatinen valtio. Puritaanien synyvyys oli korkea ja heidän sivistystasonsa ajan mittapuulla korkea. Puritaanien kolonia kukoisti, kuri oli ankara kuten Genevessä ja vääräuskoiset poltettiin. Lopulta englantilaiset tekivät sen itsenäisyydestä lopun.
Alkuperäinen amerikkalainen identiteetti perustui mm. historioitsija Alexis de Tocquevillen mukaan paljolti puritanismiin:
Alexis de Tocqueville suggested in Democracy in America that the Pilgrims' Puritanism was the very thing that provided a firm foundation for American democracy, and in his view, these Puritans were hard-working, egalitarian, and studious.
The theme of a religious basis of economic discipline is echoed in sociologist Max Weber's work, but both de Tocqueville and Weber argued that this discipline was not a force of economic determinism, but one factor among many that should be considered when evaluating the relative economic success of the Puritans. In Hellfire Nation, James A. Morone suggests that some opposing tendencies within Puritanism—its desire to create a just society and its moral fervor in bringing about that just society, which sometimes created paranoia and intolerance for other views—are at the root of America's current political landscape.
USA oli vahvasti protestanttisen identiteetin omaava maa, kunnes uusi muuttoaalto 1800-luvun lopulta 1900-alkuun toi USA:han runsaasti uutta väkeä Irlannista, Italiasta ja itäisestä Euroopasta. USA kuitenkin kykeni assimiloimaan nämä irlantilaiset, juutalaiset, ukrainalaiset ja puolalaiset 60-luvulle mennessä.
Syntyi uusi amerikkalainen identiteetti - protestanttisuus ei enää määritellyt amerikkalaisuutta. Amerikkalainen saattoi olla katolinen, juutalainen, presbyteeri tai anglikaani.
50/60-luvulla uskonnollinen identiteetti oli USA:ssa kuitenkin vielä vahva. Putnam kertoo että hänen ollessaan koulussa hän tiesi kaikkien luokkatoveriensa uskonnon. Avioon mentiin silloin vielä ensi sijassa oman uskonnollisen ryhmän sisällä. Eri uskontokuntiin kuuluvat olivat kuitenkin kaikki kunnon amerikkalaisia. Vasta 80-luvulle tultaessa uskonnollisen identiteetin merkitys alkoi laskea.
Mustia ei kuitenkaan kyetty assimiloimaan muuhun väestöön. Myös uudelleen 60-luvulla alkaen alkanut voimakas maahanmuutto toi paljon eteläamerikkalaisia ja aasialaisia siirtolaisia maahan. Maa alkoi taas jakaantua etnisesti.
Sosiologi Robert Putnam on osoittanut että kasvava diversiteetti heikentää ihmisten luottamusta toisiin ihmisiin - sekä ulkopuolisia kohtaan mutta yllättävää kyllä myös omaa ryhmää kohtaan. Uusien tulijoiden assimilaatiolla on siis USA:ssa taas kiire. Kolmannen aallon maahanmuutto vaatii Putnamin mukaan uuden - kolmannen - amerikkalaisen identiteetin luomista.
En tiedä tuleeko uusien maahanmuuuttajien - ja mustien amerikkalaisten - assimilointi ja uuden amerikkalaisen identiteetin luominen onnistumaan vai ei.
Kysymys on myös äärimmäisen mielenkiintoinen Euroopan osalta. Isossa Britanniassa edellinen päääministeri Tony Blair on puhunut siitä, miten tärkeää on luoda yhteinen brittiläinen identiteetti, joka perustuu yhteisiin brittiläisiin arvoihin. Ihmiset voivat Blairin mukaan toki säilyttää oman uskonnollisen ja etnisen identiteettinsä, mutta heidän on myös hyväksyttävä brittiläinen identiteetti:
"Integration, in this context, is not about culture or lifestyle. It is about values. It is about integrating at the point of shared, common unifying British values. It isn't about what defines us as people, but as citizens, the rights and duties that go with being a member of our society.
Christians, Jews, Muslims, Hindus, Sikhs and other faiths have a perfect right to their own identity and religion, to practice their faith and to conform to their culture. This is what multicultural, multi-faith Britain is about. That is what is legitimately distinctive.
But when it comes to our essential values - belief in democracy, the rule of law, tolerance, equal treatment for all, respect for this country and its shared heritage - then that is where we come together, it is what we hold in common; it is what gives us the right to call ourselves British. At that point no distinctive culture or religion supercedes our duty to be part of an integrated United Kingdom."
Ajatus on hyvä, mutta vaikeasti toteutettavissa, koska varsinkin muslimien arvot eroavat niin voimakkaasti brittien arvoista. Toisaalta brittiläinen yhteiskunta on rappioyhteiskunta, eikä edes kantaväestönkään osalta voi puhua mistään brittiläisisten arvojen kannattamisesta.
Ero on näin ollen suuri suht uskonnolliseen USA:han verrattuna. Uskonnollisella USA:lla voi olla kykyä assimiloida muslimitkin osaksi uutta amerikkalaista identiteettiä - briteiltä se ei onnistune.
Rotu
Putnam tekee mielenkiintoisen havainnon siitä, missä tilanteissa mustien assimiloituminen valkoiseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan on onnistunut.
1. USA:n armeijassa konfliktit rotujen välillä olivat vielä Vietnamin sodan aikaan suuria. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana USA:n armeijassa rotujen välinen yhteiselo on kuitenkin parantunut oleellisesti. Yksi yhteiseloa parantava tekijä lienee se, että USA:n armeijalla on selkeät äo-rajat joitten alittajia ei armeijaan oteta: 30 % mustista ja 10 % valkoisista hylätään alhaisen äo:n takia. Seuraus on se, että valkoisten ja mustien varusmiesten äo on keskimäärin suunnilleen sama. Valkoisten on helpompi arvostaa mustia tovereitaan ja luottaa mustiin, koska tyhmimmät ja usein rikoksiin syyllistävät alhaisen äo:n mustat eivät pääse armeijaan.
2. Evankelikaaliset liikkeet hyväksyvät Kristuksen lapsiksi yhtä lailla valkoisen kuin mustan. Voimakas uskonnollinen identiteetti korvaa rodullisen identiteetin. Näihin päiviin saakka uskonnolliset yhteisöt ovat olleet etnisesti hyvin yhtenäisiä. USAssa oli 60-luvulla sanonta, että kirkonmenojen aikaan sunnuntai-aamupäivällä amerikkalainen yhteiskunta on kaikkein segregoitunein. Tilanne on muuttunut evankelikaalisten liikeiden nousun myötä.
Amishit
Kaikesta amerikkalaisen yhteiskunnan identiteetin uudelleen määrittelemisestä täysin irrallaan elää moni vanha amerikkalainen uskonnollinen ryhmä.
Amishit ovat 1700-luvulta asti eläneet omaa suht muuttumatonta yhteisöllistä elämäänsä Pennsylvanian Lancasterin piirikunnassa ja muualla USA:n koillisosissa. Jokainen amishi on valkoinen, saksalaisperäinen ja saksankielinen. Uusia jäseniä ei ole otettu, eikä oteta. Vaimokin löytyy lähes aina omasta paikallisyhteisöstä.
Amishi-identiteettiin muuttuvat amerikkalaiset identiteetit eivät juuri vaikuta.
Amishit maksavat pakosta veroa amerikkalaiselle yhteiskunnalle, mutta eivät ota vastaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluita. Amishit eivät ota vastaan sosiaaliapua yhteiskunnalta, vaan hädän hetkellä turvautuvat ainoastaan Herraan ja toisiin amisheihin.
On helppo väittää että amishit ovat yhteiskunnan marginaalinen ryhmä. Toisaalta amishit ja hutteriitit osoittavat selkeästi vaihtoehtoisen ja toimivan yhteiselon mallin. Siinä missä maalliset utopistiset yhteisöt tulevat ja menevät ja missä kansalaisyhteiskunnat nousevat ja rapautuvat moraalisesti, amishit ja hutteriitit ovat säilyneet melkein puoli vuosituhatta.
Usahan on vuosisatojen myötä muuttanut ihmisiä lukuisista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Kun esimerkiksi 100 vuotta sitten Puolan ukrainalainen uniaattiperhe muutti USA:han, paikallinen uniaattisyhteisö otti heidät avosylin vastaan. Perhe muutti kaupungin uniaattikortteliin, kävi uniaattikirkossa ja seurusteli toisten uniaattien kanssa. Perheen uniaatti-identiteetti oli todennäköisesti jopa vahvempi kuin se oli ollut kotimaassa.
Kun Irakin kristityt kaldealaiset ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttaneet Detroitiin, heidän kaldealaisidentiteettinsä on vahvistunut siihen nähden mitä se oli Irakissa. Monet Pohjois-Irakin kaldealaisalueen ulkopuolella asuneet kaldealaiset eivät lapsena edes puhuneet äidinkieltään, mutta oppivat sen Detroitissa päästäkseen mukaan kaldealaisten "Ankkalampeen".
Useimmille etnisille ja uskonnollisille maahanmuuttaja-identiteeteille on tyypillistä että ne vahvistuvat maahanmuuton hetkellä, kun maahanmuuttaja kaipaa turvaa uudessa ympäristössä, mutta ne vesittyvät parissa sukupolvessa. Amisheille ja hutteriiteille näin ei ole käynyt. Heidän yhteisöllisyydetensä on laadullisesti erilaista kuin uniaattien, suomalaisten tai kaldealaiisten - se perustuu yksilökeskeisyyden voimakkaalle demonisoinnille ja yksilön täydelliselle riippuvuudelle yhteisöstään.
Lähteet
1. Robert Putnam, "E Pluribus Unum: Diversity and Community in the Twenty-first Century"
2. Kevin MacDonald, "A People That Shall Dwell Alone"
3. Joe ja Elisabeth Henrich, "Why People Co-operate".
Amerikkalainen identiteetti
Ensimmäiset USA:han saapuneet siirtolaiset olivat pääsääntöisesti valkoisia protestanttisia länsieurooppalaisia. Erityisesti puritaanien merkitys varhaisen amerikkalaisen identiteetin muodostumisessa oli merkittävä.
Puritaanit edustivat hyvin jyrkkää kalvinismin sukuista protestanttista kristinuskoa. He asettuivat asumaan Uuteen Englantiin 1600-luvun alussa ja perustivat käytännössä itsenäisen Massachusetts Bay Colonyn, joka oli Geneven valtion tyyppinen teokraatinen valtio. Puritaanien synyvyys oli korkea ja heidän sivistystasonsa ajan mittapuulla korkea. Puritaanien kolonia kukoisti, kuri oli ankara kuten Genevessä ja vääräuskoiset poltettiin. Lopulta englantilaiset tekivät sen itsenäisyydestä lopun.
Alkuperäinen amerikkalainen identiteetti perustui mm. historioitsija Alexis de Tocquevillen mukaan paljolti puritanismiin:
Alexis de Tocqueville suggested in Democracy in America that the Pilgrims' Puritanism was the very thing that provided a firm foundation for American democracy, and in his view, these Puritans were hard-working, egalitarian, and studious.
The theme of a religious basis of economic discipline is echoed in sociologist Max Weber's work, but both de Tocqueville and Weber argued that this discipline was not a force of economic determinism, but one factor among many that should be considered when evaluating the relative economic success of the Puritans. In Hellfire Nation, James A. Morone suggests that some opposing tendencies within Puritanism—its desire to create a just society and its moral fervor in bringing about that just society, which sometimes created paranoia and intolerance for other views—are at the root of America's current political landscape.
USA oli vahvasti protestanttisen identiteetin omaava maa, kunnes uusi muuttoaalto 1800-luvun lopulta 1900-alkuun toi USA:han runsaasti uutta väkeä Irlannista, Italiasta ja itäisestä Euroopasta. USA kuitenkin kykeni assimiloimaan nämä irlantilaiset, juutalaiset, ukrainalaiset ja puolalaiset 60-luvulle mennessä.
Syntyi uusi amerikkalainen identiteetti - protestanttisuus ei enää määritellyt amerikkalaisuutta. Amerikkalainen saattoi olla katolinen, juutalainen, presbyteeri tai anglikaani.
50/60-luvulla uskonnollinen identiteetti oli USA:ssa kuitenkin vielä vahva. Putnam kertoo että hänen ollessaan koulussa hän tiesi kaikkien luokkatoveriensa uskonnon. Avioon mentiin silloin vielä ensi sijassa oman uskonnollisen ryhmän sisällä. Eri uskontokuntiin kuuluvat olivat kuitenkin kaikki kunnon amerikkalaisia. Vasta 80-luvulle tultaessa uskonnollisen identiteetin merkitys alkoi laskea.
Mustia ei kuitenkaan kyetty assimiloimaan muuhun väestöön. Myös uudelleen 60-luvulla alkaen alkanut voimakas maahanmuutto toi paljon eteläamerikkalaisia ja aasialaisia siirtolaisia maahan. Maa alkoi taas jakaantua etnisesti.
Sosiologi Robert Putnam on osoittanut että kasvava diversiteetti heikentää ihmisten luottamusta toisiin ihmisiin - sekä ulkopuolisia kohtaan mutta yllättävää kyllä myös omaa ryhmää kohtaan. Uusien tulijoiden assimilaatiolla on siis USA:ssa taas kiire. Kolmannen aallon maahanmuutto vaatii Putnamin mukaan uuden - kolmannen - amerikkalaisen identiteetin luomista.
En tiedä tuleeko uusien maahanmuuuttajien - ja mustien amerikkalaisten - assimilointi ja uuden amerikkalaisen identiteetin luominen onnistumaan vai ei.
Kysymys on myös äärimmäisen mielenkiintoinen Euroopan osalta. Isossa Britanniassa edellinen päääministeri Tony Blair on puhunut siitä, miten tärkeää on luoda yhteinen brittiläinen identiteetti, joka perustuu yhteisiin brittiläisiin arvoihin. Ihmiset voivat Blairin mukaan toki säilyttää oman uskonnollisen ja etnisen identiteettinsä, mutta heidän on myös hyväksyttävä brittiläinen identiteetti:
"Integration, in this context, is not about culture or lifestyle. It is about values. It is about integrating at the point of shared, common unifying British values. It isn't about what defines us as people, but as citizens, the rights and duties that go with being a member of our society.
Christians, Jews, Muslims, Hindus, Sikhs and other faiths have a perfect right to their own identity and religion, to practice their faith and to conform to their culture. This is what multicultural, multi-faith Britain is about. That is what is legitimately distinctive.
But when it comes to our essential values - belief in democracy, the rule of law, tolerance, equal treatment for all, respect for this country and its shared heritage - then that is where we come together, it is what we hold in common; it is what gives us the right to call ourselves British. At that point no distinctive culture or religion supercedes our duty to be part of an integrated United Kingdom."
Ajatus on hyvä, mutta vaikeasti toteutettavissa, koska varsinkin muslimien arvot eroavat niin voimakkaasti brittien arvoista. Toisaalta brittiläinen yhteiskunta on rappioyhteiskunta, eikä edes kantaväestönkään osalta voi puhua mistään brittiläisisten arvojen kannattamisesta.
Ero on näin ollen suuri suht uskonnolliseen USA:han verrattuna. Uskonnollisella USA:lla voi olla kykyä assimiloida muslimitkin osaksi uutta amerikkalaista identiteettiä - briteiltä se ei onnistune.
Rotu
Putnam tekee mielenkiintoisen havainnon siitä, missä tilanteissa mustien assimiloituminen valkoiseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan on onnistunut.
1. USA:n armeijassa konfliktit rotujen välillä olivat vielä Vietnamin sodan aikaan suuria. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana USA:n armeijassa rotujen välinen yhteiselo on kuitenkin parantunut oleellisesti. Yksi yhteiseloa parantava tekijä lienee se, että USA:n armeijalla on selkeät äo-rajat joitten alittajia ei armeijaan oteta: 30 % mustista ja 10 % valkoisista hylätään alhaisen äo:n takia. Seuraus on se, että valkoisten ja mustien varusmiesten äo on keskimäärin suunnilleen sama. Valkoisten on helpompi arvostaa mustia tovereitaan ja luottaa mustiin, koska tyhmimmät ja usein rikoksiin syyllistävät alhaisen äo:n mustat eivät pääse armeijaan.
2. Evankelikaaliset liikkeet hyväksyvät Kristuksen lapsiksi yhtä lailla valkoisen kuin mustan. Voimakas uskonnollinen identiteetti korvaa rodullisen identiteetin. Näihin päiviin saakka uskonnolliset yhteisöt ovat olleet etnisesti hyvin yhtenäisiä. USAssa oli 60-luvulla sanonta, että kirkonmenojen aikaan sunnuntai-aamupäivällä amerikkalainen yhteiskunta on kaikkein segregoitunein. Tilanne on muuttunut evankelikaalisten liikeiden nousun myötä.
Amishit
Kaikesta amerikkalaisen yhteiskunnan identiteetin uudelleen määrittelemisestä täysin irrallaan elää moni vanha amerikkalainen uskonnollinen ryhmä.
Amishit ovat 1700-luvulta asti eläneet omaa suht muuttumatonta yhteisöllistä elämäänsä Pennsylvanian Lancasterin piirikunnassa ja muualla USA:n koillisosissa. Jokainen amishi on valkoinen, saksalaisperäinen ja saksankielinen. Uusia jäseniä ei ole otettu, eikä oteta. Vaimokin löytyy lähes aina omasta paikallisyhteisöstä.
Amishi-identiteettiin muuttuvat amerikkalaiset identiteetit eivät juuri vaikuta.
Amishit maksavat pakosta veroa amerikkalaiselle yhteiskunnalle, mutta eivät ota vastaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluita. Amishit eivät ota vastaan sosiaaliapua yhteiskunnalta, vaan hädän hetkellä turvautuvat ainoastaan Herraan ja toisiin amisheihin.
On helppo väittää että amishit ovat yhteiskunnan marginaalinen ryhmä. Toisaalta amishit ja hutteriitit osoittavat selkeästi vaihtoehtoisen ja toimivan yhteiselon mallin. Siinä missä maalliset utopistiset yhteisöt tulevat ja menevät ja missä kansalaisyhteiskunnat nousevat ja rapautuvat moraalisesti, amishit ja hutteriitit ovat säilyneet melkein puoli vuosituhatta.
Usahan on vuosisatojen myötä muuttanut ihmisiä lukuisista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Kun esimerkiksi 100 vuotta sitten Puolan ukrainalainen uniaattiperhe muutti USA:han, paikallinen uniaattisyhteisö otti heidät avosylin vastaan. Perhe muutti kaupungin uniaattikortteliin, kävi uniaattikirkossa ja seurusteli toisten uniaattien kanssa. Perheen uniaatti-identiteetti oli todennäköisesti jopa vahvempi kuin se oli ollut kotimaassa.
Kun Irakin kristityt kaldealaiset ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttaneet Detroitiin, heidän kaldealaisidentiteettinsä on vahvistunut siihen nähden mitä se oli Irakissa. Monet Pohjois-Irakin kaldealaisalueen ulkopuolella asuneet kaldealaiset eivät lapsena edes puhuneet äidinkieltään, mutta oppivat sen Detroitissa päästäkseen mukaan kaldealaisten "Ankkalampeen".
Useimmille etnisille ja uskonnollisille maahanmuuttaja-identiteeteille on tyypillistä että ne vahvistuvat maahanmuuton hetkellä, kun maahanmuuttaja kaipaa turvaa uudessa ympäristössä, mutta ne vesittyvät parissa sukupolvessa. Amisheille ja hutteriiteille näin ei ole käynyt. Heidän yhteisöllisyydetensä on laadullisesti erilaista kuin uniaattien, suomalaisten tai kaldealaiisten - se perustuu yksilökeskeisyyden voimakkaalle demonisoinnille ja yksilön täydelliselle riippuvuudelle yhteisöstään.
Lähteet
1. Robert Putnam, "E Pluribus Unum: Diversity and Community in the Twenty-first Century"
2. Kevin MacDonald, "A People That Shall Dwell Alone"
3. Joe ja Elisabeth Henrich, "Why People Co-operate".
lauantaina, maaliskuuta 28, 2009
Suomi tarvitsee kansallismielisen puolueen
Valitettavasti olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa Halla-ahon ehdokkuuden tyrmääminen katkaisee kansallismielisen ja monikulttuurisuuskriittisen porukan suhteet perussuomalaisiin.
Tätä ei haluttu.
Tätä ei haluttu.
torstaina, maaliskuuta 26, 2009
Amishit ja taloustiede
Referoin aiemmin taloustieteilijä Marglinia siitä, miten nykytaloustiede vähättelee perinteisen yhteisöllisyyden merkitystä ja aiheuttaa taloudellista kurjistumista esimerkiksi Afrikassa.
Marglin puhuu myös amisheista - anabaptistisesta uskonnolllisesta yhteisöstä joka on hylännyt nykyteknologian, mutta pärjää kuitenkin varsin mainiosti USA:n itäosissa maata viljellen. Amishi-viljelijä omistaa yksityisesti maansa, mutta talkoiden osuus taloudellisessa toiminnassa on hyvin oleellinen.
Marglin kuvaa amishien vahvaa yhteisöllisyyttä mm. näin:
"Amish-yhteisön jäseniltä vakuutusten ottaminen on kielletty, koska heidän ymmärryksensä mukaan vakuutuksen ottajan ja vakuutusyhtiön välinen kaupallinen suhde rapauttaa yksilöiden välistä riippuvuutta"
Kun amishiperhe menettää vaikkapa tulipalossa talonsa tai navettansa, hän on riippuvainen yhteisönsä jäsenten avusta, jotta saa korvattua menetyksensä. Uusi koti rakennetaan talkoilla joihin yhteisön kynnelle kykenevät jäsenet osallistuvat.
Yksilöiden välinen voimakas riippuvuus pakottaa parhaassa tapauksessa yksilöt ratkaisemaan kaikki ne ongelmat, jotka ovat keskinäisen yhteistyön esteenä. Vaikka riippuvuus tavallaan onkin painolasti, joka estää amishia toimimasta itsellisesti vain omaa etuaan ajaen, riippuvuus on myös voimavara.
Kun amishiyhteisö on kerran historiansa alkuhämärissä valinnut riippuvuuden, sen on ollut pakko ratkaista kaikki yhteistyöhön liittyvät ongelmat kuten vapaamatkustamisen. Muuten amishi-yhteisöt olisivat kuollleet kulttuurievoluution aikana "sukupuuttoon". Nuo ratkaisut ovat ensin löydyttyään aina amishien käytettävissä siinä missä mitkä tahansa evoluution luomat ratkaisut kuten gasellin nopeus.
Voimme sanoa että riippuvuus on amishien strategia, joka on osoittautunut tehokkaaksi olemassaolon taistelussa.
Nykyihminen helposti ajattelee että on parasta olla itsellinen - että avioliitossakin on parasta pitää omat rahat. Amishi ei ole itsellinen. Vaikka tiettty amishiperhe taloudellisena yksikkönä saattaakin kyetä tekemään hyvää taloudellista tulosta, amishi on kuitenkin hädän sattuessa aina riippuvainen toisista amisheista.
Amishi ei ole taloustieteen mielessä Homo Economicus, joka maksimoi vain omaa taloudellista tulostaan (utiliteettiaan) u. Taloudellisesti pärjätäkseen amishin on optimoitava utiliteettia u*U, jossa U on yhteisön taloudellinen tulos. Vaikka amishi saavuttaiskin korkean henkilökohtaisen tuoton u, mutta yhteisön tuotto U on hyvin alhainen, yksilön kokonaisutiliteetti on auttamatta alhainen.
Yhteisen tuloksen tuottaminen U on eittämättä julkishyödykkeen tuottamista, johon liittyy kaikki mahdolliset vapaamatkustajan ongelmat. Amishit ovat kuitenkin ratkaisseet vapaamatkustajan ongelmat. Vapaamatkustaminen on julistettu synniksi. Amishi on kuin muurahainen, jonka on mahdoton (kulttuuri)evoluution tässä vaiheessa enää tulla toimeen yksinään. Amishiyhteisö on siis superorganismi niin kuin muuurahaisyhteisö. Hyvässä ja pahassa.
Yhteisölliset hyönteiset kuten muurahaiset ovat pärjänneet loistavasti luonnossa ja niitten osuus biomassasta on viimeisten kymmenien miljoonien vuosien aikana ollut koko ajan nousussa. Eurooppalainen ihminen kuvittelee helposti että itsellisyys on aina vahvuus ja riippuvuus haitta. Ihminen pärjää esimerkiksi muka parhaiten kun säilyttää omat rahansa avioliitossa.
Nyky-suomalaista avioliittoa leimaa alhainen luottamus. Nainen ja mies pyrkivät maksimoimaan pikemmin omaa taloudellista tuottoaan kuin yhteistä. Itsellisyys maksaa todennäköisesti usein riihikuivaa rahaa tai ainakin itsellisyydestä seuraa alentunut elämisen taso. Kun nainen ei voi luottaa mieheensä, hän ei uskalla jäädä moneksi vuodeksi hoitamaan lapsia vaan pelkää alentunutta tulotasoa. Itsellisyys merkitsee että alentunut tulotasoa tulee usein pelkästään naisen kannettavaksi. Mieskään ei luota naiseen, vaan tietää että ongelmat johtavat usein avioeroon, jossa mies helposti menettää kosketuksensa lapsiin. Luottamuksen puute johtaa usein siihen, että mies ei sitoudu perheeseensä.
Riippuvuus ei tietenkään aina ole hyvä asia. Jos riippuvuuteen ei liity mitään moraalia ja yhteisiä normeja kuten nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa on asianlaita, riippuvuus on pikemmin loisimista ja hyväksikäyttöä. Jos riippuvuuteen taas liittyy se, että osa yhteisön jäsenistä alistaa toisia yhteisön jäseniä, riippuvuus on vallankäyttöä ja sortoa.
Riippuvuus on parhaimmillaan täydellistä itsellisyydestä luopumista ja täydellistä alistumista Jumallalle, joka on tavallaan sama asia kuin seurakunta-yhteisö. Ei erillinen oleva eikä edes yhteisön symboli, vaan pikemmin itse yhteisö. Seurakunta on Jumalan ruumis ja Jumala on seurakunnan henki.
Kuten muurahainen on evoluution myötä muuttunut organismista superorganismin soluksi myös amishi ja hutteriitti on parhaimmillaan muuttunut yksilöstä Jumalalle alistuneeksi serurakunnan soluksi.
Saksalainen konservatiivinen vallankumus pyrki vastaavaan ihanteeseen maallisuuden kautta, mutta epäonnistui karkeasti. Ihanne oli kuitenkin selkeästi sama kuin amisheilla ja hutteriiteilla. Konservatiivisen vallankumouksen johtohahmo Arvid Mohler totesi:
Ottakaamme esimerkiksi yksilö. Konservatiivisessa vallankumouksessa yksilö menettää erityisarvonsa ja tulee osaksi jotain kokonaisuutta - tosin osaksi jolla on erityinen arvonsa sen kautta että se on osa tätä kokonaisuutta.
Marglin puhuu myös amisheista - anabaptistisesta uskonnolllisesta yhteisöstä joka on hylännyt nykyteknologian, mutta pärjää kuitenkin varsin mainiosti USA:n itäosissa maata viljellen. Amishi-viljelijä omistaa yksityisesti maansa, mutta talkoiden osuus taloudellisessa toiminnassa on hyvin oleellinen.
Marglin kuvaa amishien vahvaa yhteisöllisyyttä mm. näin:
"Amish-yhteisön jäseniltä vakuutusten ottaminen on kielletty, koska heidän ymmärryksensä mukaan vakuutuksen ottajan ja vakuutusyhtiön välinen kaupallinen suhde rapauttaa yksilöiden välistä riippuvuutta"
Kun amishiperhe menettää vaikkapa tulipalossa talonsa tai navettansa, hän on riippuvainen yhteisönsä jäsenten avusta, jotta saa korvattua menetyksensä. Uusi koti rakennetaan talkoilla joihin yhteisön kynnelle kykenevät jäsenet osallistuvat.
Yksilöiden välinen voimakas riippuvuus pakottaa parhaassa tapauksessa yksilöt ratkaisemaan kaikki ne ongelmat, jotka ovat keskinäisen yhteistyön esteenä. Vaikka riippuvuus tavallaan onkin painolasti, joka estää amishia toimimasta itsellisesti vain omaa etuaan ajaen, riippuvuus on myös voimavara.
Kun amishiyhteisö on kerran historiansa alkuhämärissä valinnut riippuvuuden, sen on ollut pakko ratkaista kaikki yhteistyöhön liittyvät ongelmat kuten vapaamatkustamisen. Muuten amishi-yhteisöt olisivat kuollleet kulttuurievoluution aikana "sukupuuttoon". Nuo ratkaisut ovat ensin löydyttyään aina amishien käytettävissä siinä missä mitkä tahansa evoluution luomat ratkaisut kuten gasellin nopeus.
Voimme sanoa että riippuvuus on amishien strategia, joka on osoittautunut tehokkaaksi olemassaolon taistelussa.
Nykyihminen helposti ajattelee että on parasta olla itsellinen - että avioliitossakin on parasta pitää omat rahat. Amishi ei ole itsellinen. Vaikka tiettty amishiperhe taloudellisena yksikkönä saattaakin kyetä tekemään hyvää taloudellista tulosta, amishi on kuitenkin hädän sattuessa aina riippuvainen toisista amisheista.
Amishi ei ole taloustieteen mielessä Homo Economicus, joka maksimoi vain omaa taloudellista tulostaan (utiliteettiaan) u. Taloudellisesti pärjätäkseen amishin on optimoitava utiliteettia u*U, jossa U on yhteisön taloudellinen tulos. Vaikka amishi saavuttaiskin korkean henkilökohtaisen tuoton u, mutta yhteisön tuotto U on hyvin alhainen, yksilön kokonaisutiliteetti on auttamatta alhainen.
Yhteisen tuloksen tuottaminen U on eittämättä julkishyödykkeen tuottamista, johon liittyy kaikki mahdolliset vapaamatkustajan ongelmat. Amishit ovat kuitenkin ratkaisseet vapaamatkustajan ongelmat. Vapaamatkustaminen on julistettu synniksi. Amishi on kuin muurahainen, jonka on mahdoton (kulttuuri)evoluution tässä vaiheessa enää tulla toimeen yksinään. Amishiyhteisö on siis superorganismi niin kuin muuurahaisyhteisö. Hyvässä ja pahassa.
Yhteisölliset hyönteiset kuten muurahaiset ovat pärjänneet loistavasti luonnossa ja niitten osuus biomassasta on viimeisten kymmenien miljoonien vuosien aikana ollut koko ajan nousussa. Eurooppalainen ihminen kuvittelee helposti että itsellisyys on aina vahvuus ja riippuvuus haitta. Ihminen pärjää esimerkiksi muka parhaiten kun säilyttää omat rahansa avioliitossa.
Nyky-suomalaista avioliittoa leimaa alhainen luottamus. Nainen ja mies pyrkivät maksimoimaan pikemmin omaa taloudellista tuottoaan kuin yhteistä. Itsellisyys maksaa todennäköisesti usein riihikuivaa rahaa tai ainakin itsellisyydestä seuraa alentunut elämisen taso. Kun nainen ei voi luottaa mieheensä, hän ei uskalla jäädä moneksi vuodeksi hoitamaan lapsia vaan pelkää alentunutta tulotasoa. Itsellisyys merkitsee että alentunut tulotasoa tulee usein pelkästään naisen kannettavaksi. Mieskään ei luota naiseen, vaan tietää että ongelmat johtavat usein avioeroon, jossa mies helposti menettää kosketuksensa lapsiin. Luottamuksen puute johtaa usein siihen, että mies ei sitoudu perheeseensä.
Riippuvuus ei tietenkään aina ole hyvä asia. Jos riippuvuuteen ei liity mitään moraalia ja yhteisiä normeja kuten nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa on asianlaita, riippuvuus on pikemmin loisimista ja hyväksikäyttöä. Jos riippuvuuteen taas liittyy se, että osa yhteisön jäsenistä alistaa toisia yhteisön jäseniä, riippuvuus on vallankäyttöä ja sortoa.
Riippuvuus on parhaimmillaan täydellistä itsellisyydestä luopumista ja täydellistä alistumista Jumallalle, joka on tavallaan sama asia kuin seurakunta-yhteisö. Ei erillinen oleva eikä edes yhteisön symboli, vaan pikemmin itse yhteisö. Seurakunta on Jumalan ruumis ja Jumala on seurakunnan henki.
Kuten muurahainen on evoluution myötä muuttunut organismista superorganismin soluksi myös amishi ja hutteriitti on parhaimmillaan muuttunut yksilöstä Jumalalle alistuneeksi serurakunnan soluksi.
Saksalainen konservatiivinen vallankumus pyrki vastaavaan ihanteeseen maallisuuden kautta, mutta epäonnistui karkeasti. Ihanne oli kuitenkin selkeästi sama kuin amisheilla ja hutteriiteilla. Konservatiivisen vallankumouksen johtohahmo Arvid Mohler totesi:
Ottakaamme esimerkiksi yksilö. Konservatiivisessa vallankumouksessa yksilö menettää erityisarvonsa ja tulee osaksi jotain kokonaisuutta - tosin osaksi jolla on erityinen arvonsa sen kautta että se on osa tätä kokonaisuutta.
tiistaina, maaliskuuta 24, 2009
Kerala - kaksi tulkintaa
JP Roos hehkuttaa Etelä-Intian Keralan osavaltion ihmeellisyyttä kahdessakin postauksessa tässä ja tässä. Ihailen itsekin Keralaa ja olen käynyt siellä kahdesti.
Kerala on onnistunut monessa suhteessa. Vaikka Keralan bruttokansantuote on vain 17:s osa USA:n bruttokansantuoteesta, elinajanodote on vain neljä vuotta alhaisempi kuin USA:ssa. Imeväiskuolleisuus on romahtanut, syntyvyys on noin 2.0 ja lukutaito lähenee kovaa vauhtia sataa.
Kerala on onnistunut myös monikulttuuurisuudessa. Vaikka vähemmistöjen (kristittyjen ja muslimien) osuus on noin 50% väestöstä ja enemmistökin on jakaantunut lukuisiin kasteihin, yhteiskuntarauha on säilynyt.
Omani ja Roosin kokemus Keralasta on varsin samanlainen.
Tulkintamme on ehkä kuitenkin erilainen: JP vaikuttaisi tekevän Keralan onnistumisesta sen johtopäätöksen, että mikä onnistuu Keralassa (Keralan malli) onnistuu muuallakin. Roos toteaa mm.:
Mutta siis monikulttuurisuudesta: Kerala on mahdollisimman kaukana Suomesta tässä suhteessa! Joka puolella näkee valtavan erilaisia ihmisiä, valtavan erilaisia ympäristöjä, kaikki on tiiviisti vierekkäin (kaupungit ovat tosi ahtaita eli kasvavat lähinnä sisään päin, samalla kun kaduilla liikenne vain kasvaa). Melkein olisin sitä mieltä, että jokaisen halla-aholaisen voisi lähettää Keralaan pariksi kuukaudeksi niin ainakaan hän ei sen jälkeen valittaisi että meillä Suomessa on liikaa ulkomaalaisia jotka eivät noudata oman maan tapoja. Keralassa jokaisella on omat tapansa jotka poikkeavat selvästi toisistaan. Vaikka todennäköisesti he palaisivat vain entistä vihamielisempinä ja raivokkaampina. Mutta se olisii kiintoisa yhteiskunnallinen kokeilu.
Itse olen muuten sitä mieltä, että on harmi että meille tulee niin vähän intialaisia. Heitä saisi olla paljon enemmän!
Keralan mallia on haluttu kopioida - milloin Afrikkaan milloin Etelä-Amerikkaan. Keralan mallia onkin käyty ulkomailta ihmettelemässä enemmän ehkä kuin Suomen koululaitosta. Keralan malli ei ilmeisesti kuitenkaan ole noin vain kopioitavissa.
Keralan kulttuuri on syntynyt satojen ja tuhanten vuosien aikana. Keralassa, jossa muslimiväestöä on ollut yli tuhat vuotta ja kristittyjä melkein kaksi tuhatta vuotta on ollut aikaa ratkaista monikulttuurisuuden ongelmat. Tasa-arvolla on Keralassa myös varsin pitkät perinteet: Braminien monopoli jumalanpalvelusten järjestämiseen kyseenalaistettiin 150 vuotta sitten. Kastit ovat kilpailleet pitkään keskenään siitä, kenen naiset ovat koulutetuimpia. Maharadjat kilpailivat siitä kenen alamaisilla on korkein lukutaitoprosentti.
Jos Keralan malli olisi helposti kopioitavissa, miksi kopioiminen ei ole onnistunut edes muualle Intiaan. Siinä missä Kerala on tasa-arvoinen ja missä Keralassa vallitsee alkeellinen hyvinvointivaltio, varsinkin Pohjois-Intia on äärimmäisen epätasa-arvoinen. Siinä missä muslimit, kristityt ja hindut elävät Keralassa sovussa keskenään, muualla Intiassa on varsin usein etnisiä konflikteja.
Kerala on todellakin mahdollisimman kaukana Suomesta monikulttuurisuuden suhteen niin kuin Roos sanoo. Mutta niin on myös Irak ja Libanon ! Irakissa ja Libanonissa eri kansat ja uskonnot ovat jo tuhansia vuosia eläneet yhdessä. Miksi Irak ja Libanon eivät kuitenkaan ole samanlaisia kuin Kerala ? Onko Kerala pikemmin poikkeus kuin sääntö ?
On selvää, että on olemassa myös hienoja monikulttuurisia maita. Libanonkin kai oli sitä 50-luvulla. Monikulttuurisuus voi ehkä olla rikkauskin, mutta samalla se on epävakauden lähde. Robert Putnamin tutkimus monikulttuurin vaikutuksista amerikkalaisten lähiöiden oloihin tarvitsee seuraajia voidaksemme objektiivisemmin vastata kysymykseen, mikä on monikulttuurisuuden vaikutus eri valtioiden oloihin.
Kerala on onnistunut monessa suhteessa. Vaikka Keralan bruttokansantuote on vain 17:s osa USA:n bruttokansantuoteesta, elinajanodote on vain neljä vuotta alhaisempi kuin USA:ssa. Imeväiskuolleisuus on romahtanut, syntyvyys on noin 2.0 ja lukutaito lähenee kovaa vauhtia sataa.
Kerala on onnistunut myös monikulttuuurisuudessa. Vaikka vähemmistöjen (kristittyjen ja muslimien) osuus on noin 50% väestöstä ja enemmistökin on jakaantunut lukuisiin kasteihin, yhteiskuntarauha on säilynyt.
Omani ja Roosin kokemus Keralasta on varsin samanlainen.
Tulkintamme on ehkä kuitenkin erilainen: JP vaikuttaisi tekevän Keralan onnistumisesta sen johtopäätöksen, että mikä onnistuu Keralassa (Keralan malli) onnistuu muuallakin. Roos toteaa mm.:
Mutta siis monikulttuurisuudesta: Kerala on mahdollisimman kaukana Suomesta tässä suhteessa! Joka puolella näkee valtavan erilaisia ihmisiä, valtavan erilaisia ympäristöjä, kaikki on tiiviisti vierekkäin (kaupungit ovat tosi ahtaita eli kasvavat lähinnä sisään päin, samalla kun kaduilla liikenne vain kasvaa). Melkein olisin sitä mieltä, että jokaisen halla-aholaisen voisi lähettää Keralaan pariksi kuukaudeksi niin ainakaan hän ei sen jälkeen valittaisi että meillä Suomessa on liikaa ulkomaalaisia jotka eivät noudata oman maan tapoja. Keralassa jokaisella on omat tapansa jotka poikkeavat selvästi toisistaan. Vaikka todennäköisesti he palaisivat vain entistä vihamielisempinä ja raivokkaampina. Mutta se olisii kiintoisa yhteiskunnallinen kokeilu.
Itse olen muuten sitä mieltä, että on harmi että meille tulee niin vähän intialaisia. Heitä saisi olla paljon enemmän!
Keralan mallia on haluttu kopioida - milloin Afrikkaan milloin Etelä-Amerikkaan. Keralan mallia onkin käyty ulkomailta ihmettelemässä enemmän ehkä kuin Suomen koululaitosta. Keralan malli ei ilmeisesti kuitenkaan ole noin vain kopioitavissa.
Keralan kulttuuri on syntynyt satojen ja tuhanten vuosien aikana. Keralassa, jossa muslimiväestöä on ollut yli tuhat vuotta ja kristittyjä melkein kaksi tuhatta vuotta on ollut aikaa ratkaista monikulttuurisuuden ongelmat. Tasa-arvolla on Keralassa myös varsin pitkät perinteet: Braminien monopoli jumalanpalvelusten järjestämiseen kyseenalaistettiin 150 vuotta sitten. Kastit ovat kilpailleet pitkään keskenään siitä, kenen naiset ovat koulutetuimpia. Maharadjat kilpailivat siitä kenen alamaisilla on korkein lukutaitoprosentti.
Jos Keralan malli olisi helposti kopioitavissa, miksi kopioiminen ei ole onnistunut edes muualle Intiaan. Siinä missä Kerala on tasa-arvoinen ja missä Keralassa vallitsee alkeellinen hyvinvointivaltio, varsinkin Pohjois-Intia on äärimmäisen epätasa-arvoinen. Siinä missä muslimit, kristityt ja hindut elävät Keralassa sovussa keskenään, muualla Intiassa on varsin usein etnisiä konflikteja.
Kerala on todellakin mahdollisimman kaukana Suomesta monikulttuurisuuden suhteen niin kuin Roos sanoo. Mutta niin on myös Irak ja Libanon ! Irakissa ja Libanonissa eri kansat ja uskonnot ovat jo tuhansia vuosia eläneet yhdessä. Miksi Irak ja Libanon eivät kuitenkaan ole samanlaisia kuin Kerala ? Onko Kerala pikemmin poikkeus kuin sääntö ?
On selvää, että on olemassa myös hienoja monikulttuurisia maita. Libanonkin kai oli sitä 50-luvulla. Monikulttuurisuus voi ehkä olla rikkauskin, mutta samalla se on epävakauden lähde. Robert Putnamin tutkimus monikulttuurin vaikutuksista amerikkalaisten lähiöiden oloihin tarvitsee seuraajia voidaksemme objektiivisemmin vastata kysymykseen, mikä on monikulttuurisuuden vaikutus eri valtioiden oloihin.
sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009
Kansankokonaisuus vastustaa kauppojen sunnuntaiaukiolon laajentamista
Hallitus on toteuttamassa paikallisyhteisöjen heikentämistä laajentamalla kauppojen sunnuntai-aukioloja - onneksi vihreät vastustavat sitä.
Kauppojen aukioloaikojen laajentaminen tulee uskoakseni lisäämään kauppakeskuksista suoritettavien ostosten määrää, heikentämään lähikauppoja, lisäämään hiilidioksidipästöjä jne. Kun kauppakeskusten omistajat tuntuvat olevan tärkeitä hallituspuolueiden rahoittajia niin en ihmettele.
Puhun nyt subjektiivisesta kokemuksesta:
Kun perheeni tekee melkein kaikki ruokaostokset lähikaupasta, nämme mm. lasten kavereitten ja luokkatovereitten vanhempia kaupassa ja keskustelemme heidän kanssaan. Voin kuvitella että jos jotain erityisiä ongelmia koulussa tai lasten ystäväpiirissä jatkossa tulee esiin ne saattaisivat nousta esiin noissa keskusteluissa.
Kouluampumisten jälkeen yhteisöllisyyden puuteesta puhuttiin paljon. En ota tässä kantaa oliko yhteisöllisyyden puute oikea selitys koulumurhiin. Mutta jos nyt tähän hypoteesiin uskotaan, ihmettelen, miksi yhteisöllisyyden eteen ei edes sen vertaa tehdä että sunnuntaiaukiolot pysyisivät vain pienissä lähikaupoissa.
Helsingin Sanomat kertoi juuri nuorten lisääntyneistä rikoksista Helsingissä - mm. Myyrmannin kauppakeskuksen ympärillä.
HelsinkiMission nuorisopalvelujen johtaja Olavi Sydänmaanlakka totesi kirjoituksessa, että nuorten pulmissa tulee tarkastella vanhempien toimintaa:
"Nuoret tarvitsevat maastoa, jossa heidän asioitaan voidaan käsitellä: naapurit, isät ja äidit, koululuokka yhteisöllisellä tasolla. Aina ei tarvita kriisiterapiaa."
Lähikauppa on yksi sellainen "maasto", jossa vanhemmat tapaavat sattumalta toisia vanhempia ja yhteisön ongelmat tulevat esiin. Yhteisöllisyys kasvaa pienistä puroista - paikallisesta kohtaamisesta yhdistyksissä, kirkossa, koulun vanhempainilloissa, lähikaupassa.
Kauniit puheet eivät ole kuitenkaan minkään arvoisia.
Ps. On muuten mielenkiintoista havaita, miten juuri eräät kauppakeskusten omistajat ovat profiloituneet julkisuudessa jonkinlaisina moraalisen mädännäisyyden airueina.
Kauppojen aukioloaikojen laajentaminen tulee uskoakseni lisäämään kauppakeskuksista suoritettavien ostosten määrää, heikentämään lähikauppoja, lisäämään hiilidioksidipästöjä jne. Kun kauppakeskusten omistajat tuntuvat olevan tärkeitä hallituspuolueiden rahoittajia niin en ihmettele.
Puhun nyt subjektiivisesta kokemuksesta:
Kun perheeni tekee melkein kaikki ruokaostokset lähikaupasta, nämme mm. lasten kavereitten ja luokkatovereitten vanhempia kaupassa ja keskustelemme heidän kanssaan. Voin kuvitella että jos jotain erityisiä ongelmia koulussa tai lasten ystäväpiirissä jatkossa tulee esiin ne saattaisivat nousta esiin noissa keskusteluissa.
Kouluampumisten jälkeen yhteisöllisyyden puuteesta puhuttiin paljon. En ota tässä kantaa oliko yhteisöllisyyden puute oikea selitys koulumurhiin. Mutta jos nyt tähän hypoteesiin uskotaan, ihmettelen, miksi yhteisöllisyyden eteen ei edes sen vertaa tehdä että sunnuntaiaukiolot pysyisivät vain pienissä lähikaupoissa.
Helsingin Sanomat kertoi juuri nuorten lisääntyneistä rikoksista Helsingissä - mm. Myyrmannin kauppakeskuksen ympärillä.
HelsinkiMission nuorisopalvelujen johtaja Olavi Sydänmaanlakka totesi kirjoituksessa, että nuorten pulmissa tulee tarkastella vanhempien toimintaa:
"Nuoret tarvitsevat maastoa, jossa heidän asioitaan voidaan käsitellä: naapurit, isät ja äidit, koululuokka yhteisöllisellä tasolla. Aina ei tarvita kriisiterapiaa."
Lähikauppa on yksi sellainen "maasto", jossa vanhemmat tapaavat sattumalta toisia vanhempia ja yhteisön ongelmat tulevat esiin. Yhteisöllisyys kasvaa pienistä puroista - paikallisesta kohtaamisesta yhdistyksissä, kirkossa, koulun vanhempainilloissa, lähikaupassa.
Kauniit puheet eivät ole kuitenkaan minkään arvoisia.
Ps. On muuten mielenkiintoista havaita, miten juuri eräät kauppakeskusten omistajat ovat profiloituneet julkisuudessa jonkinlaisina moraalisen mädännäisyyden airueina.
tiistaina, maaliskuuta 17, 2009
Nuoret avoimempia maahamuutolle ?
Suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttoon on siis koventunut dramaattisesti. Päätelmä perustuu Suomen Gallupin HS:n tilauksesta tekemään haastattelututkimukseen. HS:n mukaan nuorten suhtautuminen on kuitenkin positiivisempaa. Päätelmä lienee luettavissa ko. tutkimuksesta vaikka en nähnyt lukuja lehdessä.
HS haastattelee Suomen Gallupin toimialajohtajaa Juhani Pehkosta, joka toteaa että nuoret ovat avoimempia ja suhtautuvat mm. siksi maahanmuuttoon positiivisemmin. Johtopäätös ei tule ilmi ko. tutkimuksesta.
Kysynkin Pehkoselta, mille nuoret ovat avoimempia. Ovatko nuoret avoimempia median ja koululaitoksen harjoittamalle poliittiselle manipulaatiolle ? Olen lukenut nuorten suhtautuvan "avoimemmin" myös Venäjään eli uskovan väitteeseen, että Venäjä ei ole uhka Suomelle. Kaikkialla, missä Valtio tai Puolue harjoittaa poliittista propagandaa on havaittu, että nuoret ovat avoimempia manipulaatiolle kuin aikuiset:
Voisiko olla että avoimuus on osittain naiviutta ja elämänkokemuksen puutetta. Aikuiselta naivius yleensä karisee pois ja vanhemmat suhtautuvat ehkä juuri siksi negatiivisemmin Venäjään ja islamiin. Aikuiset eivät myöskään ole niin avoimia propagandalle kuin nuoret.
Poikkeuksena eräät ikinaivit.
Tottakai on myönnettävä, että myös maahanmuuttokriittiset ovat viime aikoina onnistuneet poliittisessa propagandassaan hyvin. On turha väittää etteikö maahanmuuuttokriittisyyden kasvun takaa ole löydettävissä osittain samanlaisia konformistisia tendenssejä kuin monikultturismin aiemman nopean etenemisen takaa.
HS haastattelee Suomen Gallupin toimialajohtajaa Juhani Pehkosta, joka toteaa että nuoret ovat avoimempia ja suhtautuvat mm. siksi maahanmuuttoon positiivisemmin. Johtopäätös ei tule ilmi ko. tutkimuksesta.
Kysynkin Pehkoselta, mille nuoret ovat avoimempia. Ovatko nuoret avoimempia median ja koululaitoksen harjoittamalle poliittiselle manipulaatiolle ? Olen lukenut nuorten suhtautuvan "avoimemmin" myös Venäjään eli uskovan väitteeseen, että Venäjä ei ole uhka Suomelle. Kaikkialla, missä Valtio tai Puolue harjoittaa poliittista propagandaa on havaittu, että nuoret ovat avoimempia manipulaatiolle kuin aikuiset:
Voisiko olla että avoimuus on osittain naiviutta ja elämänkokemuksen puutetta. Aikuiselta naivius yleensä karisee pois ja vanhemmat suhtautuvat ehkä juuri siksi negatiivisemmin Venäjään ja islamiin. Aikuiset eivät myöskään ole niin avoimia propagandalle kuin nuoret.
Poikkeuksena eräät ikinaivit.
Tottakai on myönnettävä, että myös maahanmuuttokriittiset ovat viime aikoina onnistuneet poliittisessa propagandassaan hyvin. On turha väittää etteikö maahanmuuuttokriittisyyden kasvun takaa ole löydettävissä osittain samanlaisia konformistisia tendenssejä kuin monikultturismin aiemman nopean etenemisen takaa.
maanantaina, maaliskuuta 16, 2009
Kakkua ei voi sekä säästää että syödä
Amerikkalainen liberaali muuttaa Utahiin voidakseen kasvattaa lapsensa terveessä äärikonservatiivissa ympäristössä - sitten hän valittaa miten ahdasmielistä Utahissa on.
New Yorkin liberaali keskiluokka ottaa hyvin usein lapsilleen LDS Nannyn. Jos isä tai äiti samaanaikaan julistautuu vapaa-ajattelijaksi ja vaatii uskontojen tuhoa, hän on henkisesti epärehellinen.
Seuraava kuva liittyy aiheeseen - ainakin jollain lailla:
New Yorkin liberaali keskiluokka ottaa hyvin usein lapsilleen LDS Nannyn. Jos isä tai äiti samaanaikaan julistautuu vapaa-ajattelijaksi ja vaatii uskontojen tuhoa, hän on henkisesti epärehellinen.
Seuraava kuva liittyy aiheeseen - ainakin jollain lailla:
Taloustiede rapauttaa yhteisön ja antaa väärän kuvan finanssimarkkinoista
HS:ssä on ollut viikon sisään kaksi mielenkiintoista artikkelia taloustieteestä:
1. Olavi Koistisen artikkeli Taloustiede rapauttaa yhteisöjä Harvard-professori Stephen Marglinista ja
2. Olli Rehnin artikkeli Kuka hidastaisi vauhtia keynesiläisestä taloustieteestä.
Rehn kritisoi taloustieteen väittämää että finanssimarkkinat, osakemarkkinat ja työmarkkinat ovat samanlaisia markkinoita kuin hyödykemarkkinat ja ajautuvat muka kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tasapainoon.
Kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Parhaita niistä ovat George Cooperin tuore teos finanssikriisien yleisistä syistä ("The Origin of Financial Crises. Central Banks, Credit Bubbles and the Efficient Market Fallacy. First Vintage Books") ja uusintapainos Hyman Minskyn alun perin 1975 ilmestyneestä klassikosta "John Maynard Keynes. McGraw-Hill".
Kumpikin nojaa John Maynard Keynesin pääteokseen "Työllisyyden, koron ja rahan yleinen teoria" (1936) ja tulkitsee sitä uudelleen.
...
Minskyn pääteesi on, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Pitkään jatkunut talouskasvu luo niin suuria odotuksia tulevasta kasvusta, että se houkuttelee luotonannon liian nopeaan kasvattamiseen.
Ongelma syntyy Minskyn mukaan siitä, että finanssimarkkinat poikkeavat hyödykemarkkinoista eivätkä löydä oikeaa tasapainoa. Tavaramarkkinoilla on taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.
...
Cooper istuu tukevasti Keynesin ja Minskyn harteilla.
Finanssikapitalismin kriitikkona Cooper ei ole mikään katumielenosoitusten kuningas tai marxilaisten opintopiirien tuulihattu, vaan menestynyt rahoitusalan ammattilainen - lontoolainen investointipankkiiri, joka on työskennellyt Goldman Sachsin ja Deutsche Bankin palveluksessa.
Cooperin tulilinjalla on oletus tehokkaista markkinoista, jonka vaihtoehdoksi hän esittää Minskyn hengessä teorian epävakaista finanssimarkkinoista. Väärästä politiikasta Cooper siirtää syyllisyyden taakan laajemmalle eli vain rahapolitiikan päättäjien harteilta myös taloustieteen akateemiselle yhteisölle:
"Jos syyllisiä pitää etsiä, vastuu on pantava kollektiivisesti kansantaloustieteen akateemisen tutkijayhteisön jalkojen juureen, koska se on jatkanut sellaisten virheellisten teorioiden kuten tehokkaiden ja itseään sääntelevien markkinoiden pönkittämistä huolimatta valtavasta tätä vastaan käyvästä todistusaineistosta."
Cooper kaataa tästä vastuuta kansantaloustieteen Nobel-voittajan Paul Samuelsonin niskaan. 1940-luvulla kirjoittamassaan taloustieteen perusteoksessa tämä rinnastaa rahamarkkinoiden toiminnan suoraan hyödykemarkkinoihin:
"Mikä pätee kulutushyödykkeiden markkinoihin, pätee myös tuotannontekijöiden markkinoihin, kuten työvoimaan, maahan ja pääomaan".
Minustakin on selvää että finanssimarkkinat ovat sisäsyntyisesti epävakaat.
Osakemarkkinoiden romahtaminen tuskin johtuu mistään satunnaisesta markkinahäiriöstä vaan epävakaus on uudelleen ja uudelleen toistuva markkinatalouden rakenteellinen ilmiö. On lapsellista väittää että ainakaan pankiirien ahneus olisi ainoa syy finanssilamaan. Ainahan taloudelliset toimijat ovat ahneita.
Kuvittelen että ainakin osasyy finanssimarkkinoiden epävakauteen on ihmisen konformismista:
Ihminen oppii usein sosiaalisesti - imitoimalla muita ihmisiä - erityisesti niitä jotka pärjäävät muita paremmin.
Imitointi on usein järkevääkin, mutta osakemarkkinoiden tapauksessa se johtaa säännöllisesti toistuviin nopeisiin osakkeitten hintojen nousuihin. Jos ihminen oppisi itse kokeilemalla eikä suht sokeasti imitoisi hyvin pärjääviä, tällaisia nopeita osakekurssien vaihteluita ei tapahtuisi.
Homo Economicus -oletus on tässäkin kohtaa epärealistinen, kun se ei ota huomioon ihmisen konformismia.
Stephen Marglin taas kritisoi taloustiedettä yhteisöllisyyden rapauttamisesta. HS kirjoittaa:
Viime vuonna ilmestynyt "Dismal Science" -teos kertoo, kuinka markkinatalous on vaurioittanut perinteisiä yhteisöjä tai jopa syrjäyttänyt ne.
Kirja on Marglinille tietynlainen elämäntyö. Siinä kiteytyvät ajatukset, joita kehitystaloustieteen saralla ansioitunut professori on pyöritellyt 1960-luvulta lähtien. Hän vieraili tällöin Intiassa ja tutustui sikäläiseen perinteiseen elämäntapaan. "Se jätti lähtemättömän jäljen", Marglin kertoo.
Helsingin yliopiston filosofian laitos ja Helsingin kauppakorkeakoulu innostuivat kirjasta. Ne järjestivät maaliskuun alussa siitä seminaarin, ja tällöin Marglin vieraili Helsingissä luennoimassa.
Kirjassa kuvataan muun muassa entisaikojen barn raising -perinnettä. Kun joltakulta paloi navetta, naapurusto yhdisti voimansa ja rakensi talkoilla uuden navetan sille, jota epäonni oli kohdannut.
Tämä sitoi ihmisiä toisiinsa ja lukitti yhteisöä. Nykyisin vakuutusyhtiöt ovat syrjäyttäneet perinteen, mutta esimerkiksi kristillisissä Amish-yhteisöissä se elää vieläkin.
Maininta amisheista on mielenkiintoinen:
"Amish-yhteisön jäseniltä vakuutusten ottaminen on kielletty, koska heidän ymmärryksensä mukaan vakuutuksen ottajan ja vakuutusyhtiön välinen kaupallinen suhde rapauttaa yksilöiden välistä riippuvuutta", Marglin sanoo.
HS kirjoitti Marglinin ajatuksien soveltamisesta Afrikkaan viime syyskuussa.
1. Olavi Koistisen artikkeli Taloustiede rapauttaa yhteisöjä Harvard-professori Stephen Marglinista ja
2. Olli Rehnin artikkeli Kuka hidastaisi vauhtia keynesiläisestä taloustieteestä.
Rehn kritisoi taloustieteen väittämää että finanssimarkkinat, osakemarkkinat ja työmarkkinat ovat samanlaisia markkinoita kuin hyödykemarkkinat ja ajautuvat muka kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti tasapainoon.
Kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Parhaita niistä ovat George Cooperin tuore teos finanssikriisien yleisistä syistä ("The Origin of Financial Crises. Central Banks, Credit Bubbles and the Efficient Market Fallacy. First Vintage Books") ja uusintapainos Hyman Minskyn alun perin 1975 ilmestyneestä klassikosta "John Maynard Keynes. McGraw-Hill".
Kumpikin nojaa John Maynard Keynesin pääteokseen "Työllisyyden, koron ja rahan yleinen teoria" (1936) ja tulkitsee sitä uudelleen.
...
Minskyn pääteesi on, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Pitkään jatkunut talouskasvu luo niin suuria odotuksia tulevasta kasvusta, että se houkuttelee luotonannon liian nopeaan kasvattamiseen.
Ongelma syntyy Minskyn mukaan siitä, että finanssimarkkinat poikkeavat hyödykemarkkinoista eivätkä löydä oikeaa tasapainoa. Tavaramarkkinoilla on taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.
...
Cooper istuu tukevasti Keynesin ja Minskyn harteilla.
Finanssikapitalismin kriitikkona Cooper ei ole mikään katumielenosoitusten kuningas tai marxilaisten opintopiirien tuulihattu, vaan menestynyt rahoitusalan ammattilainen - lontoolainen investointipankkiiri, joka on työskennellyt Goldman Sachsin ja Deutsche Bankin palveluksessa.
Cooperin tulilinjalla on oletus tehokkaista markkinoista, jonka vaihtoehdoksi hän esittää Minskyn hengessä teorian epävakaista finanssimarkkinoista. Väärästä politiikasta Cooper siirtää syyllisyyden taakan laajemmalle eli vain rahapolitiikan päättäjien harteilta myös taloustieteen akateemiselle yhteisölle:
"Jos syyllisiä pitää etsiä, vastuu on pantava kollektiivisesti kansantaloustieteen akateemisen tutkijayhteisön jalkojen juureen, koska se on jatkanut sellaisten virheellisten teorioiden kuten tehokkaiden ja itseään sääntelevien markkinoiden pönkittämistä huolimatta valtavasta tätä vastaan käyvästä todistusaineistosta."
Cooper kaataa tästä vastuuta kansantaloustieteen Nobel-voittajan Paul Samuelsonin niskaan. 1940-luvulla kirjoittamassaan taloustieteen perusteoksessa tämä rinnastaa rahamarkkinoiden toiminnan suoraan hyödykemarkkinoihin:
"Mikä pätee kulutushyödykkeiden markkinoihin, pätee myös tuotannontekijöiden markkinoihin, kuten työvoimaan, maahan ja pääomaan".
Minustakin on selvää että finanssimarkkinat ovat sisäsyntyisesti epävakaat.
Osakemarkkinoiden romahtaminen tuskin johtuu mistään satunnaisesta markkinahäiriöstä vaan epävakaus on uudelleen ja uudelleen toistuva markkinatalouden rakenteellinen ilmiö. On lapsellista väittää että ainakaan pankiirien ahneus olisi ainoa syy finanssilamaan. Ainahan taloudelliset toimijat ovat ahneita.
Kuvittelen että ainakin osasyy finanssimarkkinoiden epävakauteen on ihmisen konformismista:
Ihminen oppii usein sosiaalisesti - imitoimalla muita ihmisiä - erityisesti niitä jotka pärjäävät muita paremmin.
Imitointi on usein järkevääkin, mutta osakemarkkinoiden tapauksessa se johtaa säännöllisesti toistuviin nopeisiin osakkeitten hintojen nousuihin. Jos ihminen oppisi itse kokeilemalla eikä suht sokeasti imitoisi hyvin pärjääviä, tällaisia nopeita osakekurssien vaihteluita ei tapahtuisi.
Homo Economicus -oletus on tässäkin kohtaa epärealistinen, kun se ei ota huomioon ihmisen konformismia.
Stephen Marglin taas kritisoi taloustiedettä yhteisöllisyyden rapauttamisesta. HS kirjoittaa:
Viime vuonna ilmestynyt "Dismal Science" -teos kertoo, kuinka markkinatalous on vaurioittanut perinteisiä yhteisöjä tai jopa syrjäyttänyt ne.
Kirja on Marglinille tietynlainen elämäntyö. Siinä kiteytyvät ajatukset, joita kehitystaloustieteen saralla ansioitunut professori on pyöritellyt 1960-luvulta lähtien. Hän vieraili tällöin Intiassa ja tutustui sikäläiseen perinteiseen elämäntapaan. "Se jätti lähtemättömän jäljen", Marglin kertoo.
Helsingin yliopiston filosofian laitos ja Helsingin kauppakorkeakoulu innostuivat kirjasta. Ne järjestivät maaliskuun alussa siitä seminaarin, ja tällöin Marglin vieraili Helsingissä luennoimassa.
Kirjassa kuvataan muun muassa entisaikojen barn raising -perinnettä. Kun joltakulta paloi navetta, naapurusto yhdisti voimansa ja rakensi talkoilla uuden navetan sille, jota epäonni oli kohdannut.
Tämä sitoi ihmisiä toisiinsa ja lukitti yhteisöä. Nykyisin vakuutusyhtiöt ovat syrjäyttäneet perinteen, mutta esimerkiksi kristillisissä Amish-yhteisöissä se elää vieläkin.
Maininta amisheista on mielenkiintoinen:
"Amish-yhteisön jäseniltä vakuutusten ottaminen on kielletty, koska heidän ymmärryksensä mukaan vakuutuksen ottajan ja vakuutusyhtiön välinen kaupallinen suhde rapauttaa yksilöiden välistä riippuvuutta", Marglin sanoo.
HS kirjoitti Marglinin ajatuksien soveltamisesta Afrikkaan viime syyskuussa.
tiistaina, maaliskuuta 10, 2009
Keskeytin Kanavan tilauksen - osa 2
Suosittelen kaikkia lukemaan Kanavasta professori Markku Hokkasen arvostelun Eero Paloheimon kirjasta "Mitä Afrikalle pitäisi tehdä ?".
Hokkasen arvostelu edustaa pahimmillaan sitä älyllistä epärehellisyyttä jota suomalainen älymystö ja suomalainen media harrastaa tuomitessaan ns. rasistit kuten Tatu Vanhasen.
Hokkasen tekstissä ei ole - kuten kuka tahansa voi havaita - esitetty mitään substanssiin liittyvää kritiikkiä Paloheimon kirjaa kohtaan. On vain monisanaisesti selitetty että Paloheimo on samanlainen Afrikan matkaaja kuin moni ennen häntä.
Paloheimon perusväite "suhtautumistamme Afrikkaan leimaa jättimäinen kollektiivinen valhe" voi tuskin olla pitämättä paikkaansa, jos Afrikan historian professorikaan ei löydä kirjasta mitään asiakohtaa jonka kiistää.
Hokkasen arvostelu edustaa pahimmillaan sitä älyllistä epärehellisyyttä jota suomalainen älymystö ja suomalainen media harrastaa tuomitessaan ns. rasistit kuten Tatu Vanhasen.
Hokkasen tekstissä ei ole - kuten kuka tahansa voi havaita - esitetty mitään substanssiin liittyvää kritiikkiä Paloheimon kirjaa kohtaan. On vain monisanaisesti selitetty että Paloheimo on samanlainen Afrikan matkaaja kuin moni ennen häntä.
Paloheimon perusväite "suhtautumistamme Afrikkaan leimaa jättimäinen kollektiivinen valhe" voi tuskin olla pitämättä paikkaansa, jos Afrikan historian professorikaan ei löydä kirjasta mitään asiakohtaa jonka kiistää.
Keskeytin Kanavan tilauksen
Kanavan väliaikaiseksi päätoimittaksi on nimetty Pertti Suvanto loistavan Seppo Zetterbergin jälkeen. Suvannon väliaikainen päätoimittajuus kestää valitettavasti niinkin pitkään kuin kesäkuun alkuun. Tilasin lehden vuoden 2010 loppuun, enkä tilatessani tiennyt että saisin kotiini taas yhden monikulttuurilehden.
Millainen mies sitten lienee Ville Pernaa, joka astuu tehtävään kesäkuussa. En osaa sanoa. Katkaisin nyt kuitenkin tilauksen Suvannon päätoimittajakauden ajaksi. (Soitto numeroon 09-156665.) Seuraava Kanava tulee minulle elokuussa.
Mediaviikko kirjoittaa:
Kanava-lehdelle uusi päätoimittaja
Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n kustantaman Kanavan päätoimittaja Seppo Zetterberg jää eläkkeelle vuoden vaihteessa. Uudeksi päätoimittajaksi on yhtiön hallitus nimittänyt VTT, dosentti Ville Pernaan, 34, Turun yliopistosta.
Pernaa on poliittisen historian tutkija, jonka keskeinen tutkimuskohde on Suomen lähihistoria. Hän on väitellyt Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteista ja tutkinut sittemmin mm. suomalaisen koulutuspolitiikan historiaa sekä politiikan mediajulkisuuden muutosta.
Ville Pernaa on perehtynyt mediamaailmaan politiikan ja median suhteita käsittelevissä tutkimuksissaan ja toimiessaan Ylessä politiikan ja vaalien kommentaattorina. Hän tutkii parhaillaan politiikan journalismin muuttumista ja kirjoittaa Ylen tv-uutisten historiateosta.
Pernaan mukaan Kanava on ainutlaatuinen osa suomalaista mediakenttää: “Ellei Kanavaa olisi olemassa, sitä olisi mahdotonta keksiä ja tuoda 2000-luvun markkinoille. Kanavan lukijaprofiili saa nostamaan hattua ja päätoimittajana tavoitteeni on pitää huoli siitä, että jatkossakin Kanavaa lukevat ihmiset, jotka tietävät ja päättävät asioista.”
Ville Pernaa aloittaa työnsä Kanavassa 1.6.2009. Alkuvuoden vt. päätoimittajana työskentelee Kanavan toimitussihteeri Pertti Suvanto.
Millainen mies sitten lienee Ville Pernaa, joka astuu tehtävään kesäkuussa. En osaa sanoa. Katkaisin nyt kuitenkin tilauksen Suvannon päätoimittajakauden ajaksi. (Soitto numeroon 09-156665.) Seuraava Kanava tulee minulle elokuussa.
Mediaviikko kirjoittaa:
Kanava-lehdelle uusi päätoimittaja
Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n kustantaman Kanavan päätoimittaja Seppo Zetterberg jää eläkkeelle vuoden vaihteessa. Uudeksi päätoimittajaksi on yhtiön hallitus nimittänyt VTT, dosentti Ville Pernaan, 34, Turun yliopistosta.
Pernaa on poliittisen historian tutkija, jonka keskeinen tutkimuskohde on Suomen lähihistoria. Hän on väitellyt Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteista ja tutkinut sittemmin mm. suomalaisen koulutuspolitiikan historiaa sekä politiikan mediajulkisuuden muutosta.
Ville Pernaa on perehtynyt mediamaailmaan politiikan ja median suhteita käsittelevissä tutkimuksissaan ja toimiessaan Ylessä politiikan ja vaalien kommentaattorina. Hän tutkii parhaillaan politiikan journalismin muuttumista ja kirjoittaa Ylen tv-uutisten historiateosta.
Pernaan mukaan Kanava on ainutlaatuinen osa suomalaista mediakenttää: “Ellei Kanavaa olisi olemassa, sitä olisi mahdotonta keksiä ja tuoda 2000-luvun markkinoille. Kanavan lukijaprofiili saa nostamaan hattua ja päätoimittajana tavoitteeni on pitää huoli siitä, että jatkossakin Kanavaa lukevat ihmiset, jotka tietävät ja päättävät asioista.”
Ville Pernaa aloittaa työnsä Kanavassa 1.6.2009. Alkuvuoden vt. päätoimittajana työskentelee Kanavan toimitussihteeri Pertti Suvanto.
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
sunnuntaina, maaliskuuta 08, 2009
Eläkeriita sopii demarien ja kepun kuvioihin
Totesin kolme päivää sitten näin:
Matti Vanhanen ja Jutta Urpilainen ovat löytäneet kuin yhteisestä sopimuksesta tempun, jolla padota perussuomalaisten kannatuksen kasvua: Yritetään saada kansa hajoitettua taas "punaisiin" ja "valkoisiin" - tai palkansaajiin ja muihin - alkamalla kiistellä eläkeiästä.
Keskusta ja SDP päättelevät ehkä jotenkin näin:
Kun saamme kansan hajoitettua, kykenemme saamaan takaisin vanhat kannattajamme. Kun kiihdytämme "luokkasotaa", kannattajat palaavat niihin puolueisiin, jotka ajavat kulloisenkin äänestäjän "luokkaetua".
Unto Hämäläisen tämänpäiväinen artikkeli HS:ssä tukee tätä johtopäätöstäni:
Eläkeriita saattaa horjuttaa hallitusta ja olla alku demarien uudelle nousulle.
Sdp pääsi taas ääneen
Kaikki tivaavat: kuka voittaa eläkeriidan?
Sitä ei vielä tiedä, mutta riidan ensimmäinen häviäjä on perussuomalaisten Timo Soini, joka on saanut opposition äänitorvena nauttia suosion noususta.
Tällä viikolla Sdp:n Jutta Urpilainen valtasi Soinilta oppositiojohtajan aseman. Urpilainen osaa näytellä vihaista, vaikka sisällä kuplii myös hyvä mieli: Sdp pääsi ääneen ja haastamaan hallituksen.
Eläkekiistoilla on yleensä tapana auttaa oppositiota.
Edellisellä kerralla siitä hyötyi kokoomus. Se sai oppositiossa ollessaan kannattajansa liikkeelle, kun Sdp:n ja keskustan punamultahallitus heikensi vapaaehtoisten eläkevakuutusten ehtoja. Niitä ei tosin ole parannettu kokoomuksen hallituskaudella.
Nyt eläkeriita on paljon vakavampi. Se voi olla jopa alku Sdp:n uudelle nousulle maan suurimmaksi puolueeksi, jos se pystyy hyödyntämään äänestäjien suuttumusta.
Keskusta ja pääministeri Matti Vanhanen saattavat joutua kärsimään vanhoista synneistään. Vanhasen edellinen hallitus, se punamulta, laski eläkeiän alarajaa kahdella vuodella, vaikka myönsi lain perusteluissa, että eläkkeelle pitäisi siirtyä myöhemmin. Se oli poliittinen silmänkääntötemppu.
Nyt Vanhasen toinen hallitus yrittää nostaa eläkeiän takaisin 65 vuoteen, mutta se ei enää käy.
Suomalainen äänestäjä saattaa tyytyä siihen, ettei hän saa uusia etuja. Hän on valmis sietämään pieniä lisärasituksiakin, kuten veronkorotuksia, mutta "saavutettuun etuun" ei sovi kajota: 63 vuoden eläkeikä on yli viisikymppisille saavutettu etu.
Siihen on yhtenä syynä työelämän muutos. Takavuosina oli tapana irtisanoa ensimmäiseksi viimeksi tulleet, tavallisesti nuoret, jos yritys joutui vaikeuksiin. Nykyisin irtisanotaan myös vanhimpia työntekijöitä tai heistä pyritään muilla keinoilla eroon.
Epäilen, että 53-vuotiaalla pääministerillä ei ole tuntumaa siihen, miten epävarmaa hänen ikätoveriensa työelämä on. Jos on irtisanomisuhka niskassa, viimeiset työvuodet tuntuvat ikuisuudelta.
Vanhojen työntekijöiden mielipahaa lisää myös kateus johtajia kohtaan. Turun Sanomat julkisti selvityksen, jonka mukaan yritys- ja työmarkkinajohtajat jäävät eläkkeelle noin 60 vuoden iässä. Yksikään selvityksessä olleista ei jaksanut töissä 65 ikävuoteen asti.
SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen on poikkeus, sillä hän siirtyy eläkkeelle 62-vuotiaana, vaikka olisi voinut jäädä jo 60-vuotiaana.
Ylimmistä johtajista 65-vuotiaina jatkavat presidentti Tarja Halonen, ministerit Sirkka-Liisa Anttila ja Tarja Cronberg sekä arkkipiispa Jukka Paarma.
Eläkeriita huipentuu ensi viikolla, kun hallitus vastaa opposition välikysymykseen ja kun sekä SAK:n, STTK:n että Akavan luottamusmiehet kokoontuvat Finlandia-taloon. Hallitusta saatetaan uhata jopa yleislakolla, niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Hyväntahtoisista etujärjestöistä on tullut taas painostusjärjestöjä.
Edellisen kerran näin järeillä aseilla uhattiin keväällä 1996, jolloin SAK ja Paavo Lipposen hallitus ajautuivat ilmiriitaan työttömyysturvan leikkauksista. "Ruusujen sodan" aloituspäivä oli jo määrätty, mutta se onnistuttiin estämään tekemällä laiha sopu.
Kuka voisi nyt olla sovun rakentaja? Presidentti Halonen suututti ensikommenteillaan hallituksen, joten hänestä ei ole ehkä apua. Puhemies Sauli Niinistö on ollut hiljaa. Ehkä siitä on hyötyä.
Matti Vanhanen ja Jutta Urpilainen ovat löytäneet kuin yhteisestä sopimuksesta tempun, jolla padota perussuomalaisten kannatuksen kasvua: Yritetään saada kansa hajoitettua taas "punaisiin" ja "valkoisiin" - tai palkansaajiin ja muihin - alkamalla kiistellä eläkeiästä.
Keskusta ja SDP päättelevät ehkä jotenkin näin:
Kun saamme kansan hajoitettua, kykenemme saamaan takaisin vanhat kannattajamme. Kun kiihdytämme "luokkasotaa", kannattajat palaavat niihin puolueisiin, jotka ajavat kulloisenkin äänestäjän "luokkaetua".
Unto Hämäläisen tämänpäiväinen artikkeli HS:ssä tukee tätä johtopäätöstäni:
Eläkeriita saattaa horjuttaa hallitusta ja olla alku demarien uudelle nousulle.
Sdp pääsi taas ääneen
Kaikki tivaavat: kuka voittaa eläkeriidan?
Sitä ei vielä tiedä, mutta riidan ensimmäinen häviäjä on perussuomalaisten Timo Soini, joka on saanut opposition äänitorvena nauttia suosion noususta.
Tällä viikolla Sdp:n Jutta Urpilainen valtasi Soinilta oppositiojohtajan aseman. Urpilainen osaa näytellä vihaista, vaikka sisällä kuplii myös hyvä mieli: Sdp pääsi ääneen ja haastamaan hallituksen.
Eläkekiistoilla on yleensä tapana auttaa oppositiota.
Edellisellä kerralla siitä hyötyi kokoomus. Se sai oppositiossa ollessaan kannattajansa liikkeelle, kun Sdp:n ja keskustan punamultahallitus heikensi vapaaehtoisten eläkevakuutusten ehtoja. Niitä ei tosin ole parannettu kokoomuksen hallituskaudella.
Nyt eläkeriita on paljon vakavampi. Se voi olla jopa alku Sdp:n uudelle nousulle maan suurimmaksi puolueeksi, jos se pystyy hyödyntämään äänestäjien suuttumusta.
Keskusta ja pääministeri Matti Vanhanen saattavat joutua kärsimään vanhoista synneistään. Vanhasen edellinen hallitus, se punamulta, laski eläkeiän alarajaa kahdella vuodella, vaikka myönsi lain perusteluissa, että eläkkeelle pitäisi siirtyä myöhemmin. Se oli poliittinen silmänkääntötemppu.
Nyt Vanhasen toinen hallitus yrittää nostaa eläkeiän takaisin 65 vuoteen, mutta se ei enää käy.
Suomalainen äänestäjä saattaa tyytyä siihen, ettei hän saa uusia etuja. Hän on valmis sietämään pieniä lisärasituksiakin, kuten veronkorotuksia, mutta "saavutettuun etuun" ei sovi kajota: 63 vuoden eläkeikä on yli viisikymppisille saavutettu etu.
Siihen on yhtenä syynä työelämän muutos. Takavuosina oli tapana irtisanoa ensimmäiseksi viimeksi tulleet, tavallisesti nuoret, jos yritys joutui vaikeuksiin. Nykyisin irtisanotaan myös vanhimpia työntekijöitä tai heistä pyritään muilla keinoilla eroon.
Epäilen, että 53-vuotiaalla pääministerillä ei ole tuntumaa siihen, miten epävarmaa hänen ikätoveriensa työelämä on. Jos on irtisanomisuhka niskassa, viimeiset työvuodet tuntuvat ikuisuudelta.
Vanhojen työntekijöiden mielipahaa lisää myös kateus johtajia kohtaan. Turun Sanomat julkisti selvityksen, jonka mukaan yritys- ja työmarkkinajohtajat jäävät eläkkeelle noin 60 vuoden iässä. Yksikään selvityksessä olleista ei jaksanut töissä 65 ikävuoteen asti.
SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen on poikkeus, sillä hän siirtyy eläkkeelle 62-vuotiaana, vaikka olisi voinut jäädä jo 60-vuotiaana.
Ylimmistä johtajista 65-vuotiaina jatkavat presidentti Tarja Halonen, ministerit Sirkka-Liisa Anttila ja Tarja Cronberg sekä arkkipiispa Jukka Paarma.
Eläkeriita huipentuu ensi viikolla, kun hallitus vastaa opposition välikysymykseen ja kun sekä SAK:n, STTK:n että Akavan luottamusmiehet kokoontuvat Finlandia-taloon. Hallitusta saatetaan uhata jopa yleislakolla, niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Hyväntahtoisista etujärjestöistä on tullut taas painostusjärjestöjä.
Edellisen kerran näin järeillä aseilla uhattiin keväällä 1996, jolloin SAK ja Paavo Lipposen hallitus ajautuivat ilmiriitaan työttömyysturvan leikkauksista. "Ruusujen sodan" aloituspäivä oli jo määrätty, mutta se onnistuttiin estämään tekemällä laiha sopu.
Kuka voisi nyt olla sovun rakentaja? Presidentti Halonen suututti ensikommenteillaan hallituksen, joten hänestä ei ole ehkä apua. Puhemies Sauli Niinistö on ollut hiljaa. Ehkä siitä on hyötyä.
lauantaina, maaliskuuta 07, 2009
Miksi kirjoitan yhteisöllisyydestä ja uskonnosta ?
Olen kirjoittanut uskonnosta ja yhteisöllisyydestä positiiviseen sävyyn. Moni lukija on tietoisena uskonnon ja yhteisöllisyyden monista ikävistä puolista varmasti ärsyyntynyt blogiini tästä syystä. Olen kyllä useaan otteeseen maininnut että yhteisöllisyydessä on sekä hyviä että huonoja puolia, mutta olen puhunut silti lähinnä vain hyvistä puolista.
En kirjoita uskonnosta ja yhteisöllisyydestä siksi, että olisin itse yhteisöllinen ihminen. En yleensä viihdy ihmisjoukoissa. Koen voimakkaasti yhteisöllisyyden nurjat puolet: Koen syyllisyyttä kyvyttömyydestäni taipua yhteisön uskomuksiin ja normeihin. Koen syyllisyyttä siitäkin, etten hyväksy yhteisön käsityksiä totuudesta ja siitä että haastan ko. käsitykset aina ennemmin tai myöhemmin ääneen. Yhteisöön kuuluminen on minulle ahdistava kokemus. Vaikka en sano asiaa yleensä ääneen tiedän myös, että "joukossa tyhmyys [usein] tiivistyy".
Suhtauduin yhteisöllisyyteen nuorempana samanlaisella kyynisyydellä kuin moni muukin. Pidin itseäni joskus ehkä parempanakin ihmisenä, kun en uskonut kaikkia typeriä mielipiteitä, joihin konformismi panee ihmiset uskomaan.
Tämä blogi on siis syntynyt tarpeestani käsitellä yhteisöllisyyttä, mikä on minulle tavallaan henkilökohtainen ongelma. Yhteisöllisyys ei ole henkilökohtainen ongelma vain minulle vaan se on ongelma monelle muullekin. Se on henkilökohtainen ongelma monelle uskovaiselle, joka kokee yhteisönsä konformistisen paineen liian voimakkaana. Se on ongelma myös monelle "individualistille" joka painottaessaan joka välissä omaa itsenäisyyttään ei kykene sitoutumaan mihinkään. Yhteisöllisyys on ongelma myös Ihmisoikeusliitolle, joka haluaa estää uskonnollisia yhteisöjä harjoittamasta uskontoa, koska kokee yhteisöllisen painostuksen pelkästään pahana asiana.
Suurin osa ihmisistä on konformisteja, jotka kuin luonnostaan sisäistävät yhteisön uskomukset ja normit. Pieni osa ihmisistä on non-konformisteja, jotka lähes aina haastavat yhteisön uskomukset. Non-konformisti haastoi vuoden 1933 Saksassa väitteen että "juutalaiset ovat syynä Saksan häviöön sodassa ja heidät pitää siksi hävittää". Nonkonformisti kiistää vuoden 2009 Suomessa väitteen että "ihmisroduissa ei ole eroja henkisissä ominaisuuksissa" tai "konsensus on aikansa elänyt kehitystä jarruttava asia". Non-konformisti ei tee näin hyvyyttään eikä pahuuttaan, vaan siksi että hänen on vaikea uskoa väitteisin vain siksi että enemmistö ympäristöstä toistelee niitä. Konformisti taas ei hyväksy näitä väitteitä typeryyttään vaan siksi, että hän on sisäistänyt nämä uskomukset ja kokee niitten haastamisen epämoraaliseksi tai muuten arveluttavaksi.
Elitistille suurin osa ihmisistä (konformistit) on typeriä henkisesti laiskoja laumaihmisiä ja suurin osa non-konformisteistakin on vain rikollisia ja sosiopaatteja. Ajatus on käsittääkseni aivan liian yksinkertaistava ja kuvastaa pikemmin näiden ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää ihmislajia. Konformismi on adaptaatio eli sopeuma, joka auttaa ihmisyhteisöä voittamaan konfliktit toisten ihmisyhteisöjen kanssa. Non-konformismi auttaa taas ihmisyhteisöä havaitsemaan, milloin keisarilla ei ole uusia vaatteita.
Yhteisön normien rikkojien ja yhteisön uskomusten kiistäjien rankaiseminen on yhteisöllisyyteen aina kuuluva ominaisuus. Hyvässä ja pahassa.
En kirjoita uskonnosta ja yhteisöllisyydestä siksi, että olisin itse yhteisöllinen ihminen. En yleensä viihdy ihmisjoukoissa. Koen voimakkaasti yhteisöllisyyden nurjat puolet: Koen syyllisyyttä kyvyttömyydestäni taipua yhteisön uskomuksiin ja normeihin. Koen syyllisyyttä siitäkin, etten hyväksy yhteisön käsityksiä totuudesta ja siitä että haastan ko. käsitykset aina ennemmin tai myöhemmin ääneen. Yhteisöön kuuluminen on minulle ahdistava kokemus. Vaikka en sano asiaa yleensä ääneen tiedän myös, että "joukossa tyhmyys [usein] tiivistyy".
Suhtauduin yhteisöllisyyteen nuorempana samanlaisella kyynisyydellä kuin moni muukin. Pidin itseäni joskus ehkä parempanakin ihmisenä, kun en uskonut kaikkia typeriä mielipiteitä, joihin konformismi panee ihmiset uskomaan.
Tämä blogi on siis syntynyt tarpeestani käsitellä yhteisöllisyyttä, mikä on minulle tavallaan henkilökohtainen ongelma. Yhteisöllisyys ei ole henkilökohtainen ongelma vain minulle vaan se on ongelma monelle muullekin. Se on henkilökohtainen ongelma monelle uskovaiselle, joka kokee yhteisönsä konformistisen paineen liian voimakkaana. Se on ongelma myös monelle "individualistille" joka painottaessaan joka välissä omaa itsenäisyyttään ei kykene sitoutumaan mihinkään. Yhteisöllisyys on ongelma myös Ihmisoikeusliitolle, joka haluaa estää uskonnollisia yhteisöjä harjoittamasta uskontoa, koska kokee yhteisöllisen painostuksen pelkästään pahana asiana.
Suurin osa ihmisistä on konformisteja, jotka kuin luonnostaan sisäistävät yhteisön uskomukset ja normit. Pieni osa ihmisistä on non-konformisteja, jotka lähes aina haastavat yhteisön uskomukset. Non-konformisti haastoi vuoden 1933 Saksassa väitteen että "juutalaiset ovat syynä Saksan häviöön sodassa ja heidät pitää siksi hävittää". Nonkonformisti kiistää vuoden 2009 Suomessa väitteen että "ihmisroduissa ei ole eroja henkisissä ominaisuuksissa" tai "konsensus on aikansa elänyt kehitystä jarruttava asia". Non-konformisti ei tee näin hyvyyttään eikä pahuuttaan, vaan siksi että hänen on vaikea uskoa väitteisin vain siksi että enemmistö ympäristöstä toistelee niitä. Konformisti taas ei hyväksy näitä väitteitä typeryyttään vaan siksi, että hän on sisäistänyt nämä uskomukset ja kokee niitten haastamisen epämoraaliseksi tai muuten arveluttavaksi.
Elitistille suurin osa ihmisistä (konformistit) on typeriä henkisesti laiskoja laumaihmisiä ja suurin osa non-konformisteistakin on vain rikollisia ja sosiopaatteja. Ajatus on käsittääkseni aivan liian yksinkertaistava ja kuvastaa pikemmin näiden ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää ihmislajia. Konformismi on adaptaatio eli sopeuma, joka auttaa ihmisyhteisöä voittamaan konfliktit toisten ihmisyhteisöjen kanssa. Non-konformismi auttaa taas ihmisyhteisöä havaitsemaan, milloin keisarilla ei ole uusia vaatteita.
Yhteisön normien rikkojien ja yhteisön uskomusten kiistäjien rankaiseminen on yhteisöllisyyteen aina kuuluva ominaisuus. Hyvässä ja pahassa.
torstaina, maaliskuuta 05, 2009
Vanhasen poika rikkoo ikkunoita
Matti Vanhanen ja Jutta Urpilainen ovat löytäneet kuin yhteisestä sopimuksesta tempun, jolla padota perussuomalaisten kannatuksen kasvua: Yritetään saada kansa hajoitettua taas "punaisiin" ja "valkoisiin" - tai palkansaajiin ja muihin - alkamalla kiistellä eläkeiästä.
Keskusta ja SDP päättelevät ehkä jotenkin näin:
Kun saamme kansan hajoitettua, kykenemme saamaan takaisin vanhat kannattajamme. Kun kiihdytämme "luokkasotaa", kannattajat palaavat niihin puolueisiin, jotka ajavat kulloisenkin äänestäjän "luokkaetua".
Historiasta innoituksen löytävä pääministeri on tällä kertaa oudon valikoiva. Vanhanen on kärkäs noudattamaan Kekkosen mallia, mutta toinen maalaisliittolainen Kyösti Kallio ei kelpaa Vanhaselle.
Maalaisliittolainen valtiomies Kyösti Kallio - suomalaisen maareformin ja luokkasovun yksi pääarkkitehti - ajoi päättäväisesti kansan yhtenäisyyttä. Kallion työ antoi satoa talvisodassa kansan asetuttua yhtenäisenä puolustamaan Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Kallio oli ensimmäisiä sovun rakentajia sisällissodan jälkeisessä Suomessa.
Jo valkoisten voitonjuhlan kynnyksellä Nivalan kirkossa toukokuun viidentenä 1918 Kyösti Kallio vaati rakennettavaksi yhteiskuntaa, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.
Siinä talouskriisissä, mihin olemme nyt ajautumassa, tarvittaisiin nimenomaan sopua ja yhteistyötä, jotta kansalaisten syrjäytyminen vältettäisiin. Vanhasen kaltaista sovun särkijää ja ikkunoiden kivittäjää ei nyt tarvita.
Muistan lapsuudestani miten erään keskustalaisen kansanedustajasukulaiseni työpöydällä oli aina Kyösti Kallion kuva. En tiennyt silloin tuosta jäyhästä uskovaisesta miehestä muuta kuin että tämä oli joskus ollut presidentti, mutta kasvot jäivät kuvasta vahvasti mieleeni. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt miksi kompromissihakuinen ja ystävällinen vanha sukulaiseni piti tuota miestä innoituksensa lähteenä.
Keskusta ja SDP päättelevät ehkä jotenkin näin:
Kun saamme kansan hajoitettua, kykenemme saamaan takaisin vanhat kannattajamme. Kun kiihdytämme "luokkasotaa", kannattajat palaavat niihin puolueisiin, jotka ajavat kulloisenkin äänestäjän "luokkaetua".
Historiasta innoituksen löytävä pääministeri on tällä kertaa oudon valikoiva. Vanhanen on kärkäs noudattamaan Kekkosen mallia, mutta toinen maalaisliittolainen Kyösti Kallio ei kelpaa Vanhaselle.
Maalaisliittolainen valtiomies Kyösti Kallio - suomalaisen maareformin ja luokkasovun yksi pääarkkitehti - ajoi päättäväisesti kansan yhtenäisyyttä. Kallion työ antoi satoa talvisodassa kansan asetuttua yhtenäisenä puolustamaan Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Kallio oli ensimmäisiä sovun rakentajia sisällissodan jälkeisessä Suomessa.
Jo valkoisten voitonjuhlan kynnyksellä Nivalan kirkossa toukokuun viidentenä 1918 Kyösti Kallio vaati rakennettavaksi yhteiskuntaa, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.
Siinä talouskriisissä, mihin olemme nyt ajautumassa, tarvittaisiin nimenomaan sopua ja yhteistyötä, jotta kansalaisten syrjäytyminen vältettäisiin. Vanhasen kaltaista sovun särkijää ja ikkunoiden kivittäjää ei nyt tarvita.
Muistan lapsuudestani miten erään keskustalaisen kansanedustajasukulaiseni työpöydällä oli aina Kyösti Kallion kuva. En tiennyt silloin tuosta jäyhästä uskovaisesta miehestä muuta kuin että tämä oli joskus ollut presidentti, mutta kasvot jäivät kuvasta vahvasti mieleeni. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt miksi kompromissihakuinen ja ystävällinen vanha sukulaiseni piti tuota miestä innoituksensa lähteenä.
tiistaina, maaliskuuta 03, 2009
iPhonen käyttäjä on erilainen kuin Nokian puhelimen käyttäjä
Kirjoitin muutama päivä sitten siitä, että Nokia on helisemässä Applen takia.
Vaikka Nokian osuus matkapuhelinmarkkinoilla on aivan eri luokkaa kuin Applen, trendi on kiristallinkirkas:
Apple johtaa Mobiilin Internetin innovaatiota. iPhonen käyttäjät surffaavat Net:issä ratkaisevasti enemmän kuin Nokian puhelinten käyttäjät ja käyttävät lukuisia erilaisia sovelluksia. Applen puhelimeen myös saa tuhansia erilaisia sovelluksia.
Nokian puhelinten käyttäjät ovat konservatiivisia puhelimen käyttäjiä. Puhepalveluiden lisäksi he käyttävät vain tekstiviestiä, korkeintaan mailiä. Joku harva on oppinut surffaamaan puhelimellaan. Harva Nokian puhelinten käyttäjä lataa puhelimeensa yhtään sovellusta, vaikkapa Nokiankin puhelimiin saa esimerkiksi Googlen sovellusten mobiiliversioita helposti. Mikäli kuluttaja ostaa Nokian kalliin puhelimen se on hänelle lähinnä Veblenin hyödyke eli tapa osoittaa statusta. iPhonen käyttäjille toki kallis iPhone on osin myös Veblenin hyödyke, mutta statusta ei osoiteta vain iPhonen omistamisella vaan myös sillä että sitä osataan käyttää monipuolisesti.
Toki myös on totta, että suurin osa iPhone-sovelluksista on hyvin lyhytikäisiä. Moni ihmettelee samaa kuin entinen applelainen Chuck Goldman Mobile Mondayssa:
As you know the App Store is full of iFarts and other useless (or short lived) Apps that provide little to no value. I would like to know what people consider truly transformational in terms of value or useability on the iPhone.
Käsitykseni vahvistui taas aamulla luettuani HS:stä Soneran edustajan lausunnon:
iPhonen myynti on täyttänyt odotuksemme. Se on myös muuttanut liittymien käyttöä. Asiakas, joka ei ota iPhoneen kiinteää datapakettia on poikkeus, kun taas muissa liittymissä on poikkeuksellista, jos yksityisasiakas kiinteän datapaketin ottaa"
Päivitys kello 16:19
Tietoviikko päivitti hiukan tietojani:
Älypuhelinten käyttäjillä on puhelimessaan keskimäärin viisi itse lataamaansa sovellusta. Näin laiskasti lataavat myös nettiä muuten ahkerasti selaavat iPhone-käyttäjät. Asiasta raportoi markkinatutkimusyhtiö InStat.
Latausten vähäinen määrä ei käy yksiin iPhonen App Store -kaupan kovan käytön kanssa. Nettikauppa on ollut niin suosittu, että Apple mainosti joulukuun alussa kaupasta ostetun jo 300 miljoonaa tuotetta lyhyenä olemassaoloaikanaan. Kauppa aukesi viime heinäkuussa.
Mobiilinetin kunkku on iPhone
Vaikka iphoneilijat lataavat sovelluksia yhtä vähän kuin muutkin, he ovat kuitenkin ehdottomasti ahkerimpia kännykkänetinkäyttäjiä ainakin Yhdysvalloissa, kertoo Net Applications -yhtiön tutkija PCWorld-lehdelle.
Yhtiö mittasi netin mobiiliselauksen määrää ja havaitsi, että 66 prosenttia surffaajista käytti iPhonea.
Muut alustat jäivät selvästi Applen älypuhelimen jälkeen, vaikka kakkospaikasta olikin kova kilpailu. Sille ylsi lopulta Java ME, jolla verkkoa surffasi 9,1 prosenttia käyttäjistä. Windows Mobilella nettiä selasi 6,9 prosenttia, Google Androidilla taas 6,3 prosenttia. Viidennellä sijalla oli Symbian 6,2 prosentin osuudella. Palm ylsi 2,4 prosentin käyttäjäosuuteen.
Vaikka Nokian osuus matkapuhelinmarkkinoilla on aivan eri luokkaa kuin Applen, trendi on kiristallinkirkas:
Apple johtaa Mobiilin Internetin innovaatiota. iPhonen käyttäjät surffaavat Net:issä ratkaisevasti enemmän kuin Nokian puhelinten käyttäjät ja käyttävät lukuisia erilaisia sovelluksia. Applen puhelimeen myös saa tuhansia erilaisia sovelluksia.
Nokian puhelinten käyttäjät ovat konservatiivisia puhelimen käyttäjiä. Puhepalveluiden lisäksi he käyttävät vain tekstiviestiä, korkeintaan mailiä. Joku harva on oppinut surffaamaan puhelimellaan. Harva Nokian puhelinten käyttäjä lataa puhelimeensa yhtään sovellusta, vaikkapa Nokiankin puhelimiin saa esimerkiksi Googlen sovellusten mobiiliversioita helposti. Mikäli kuluttaja ostaa Nokian kalliin puhelimen se on hänelle lähinnä Veblenin hyödyke eli tapa osoittaa statusta. iPhonen käyttäjille toki kallis iPhone on osin myös Veblenin hyödyke, mutta statusta ei osoiteta vain iPhonen omistamisella vaan myös sillä että sitä osataan käyttää monipuolisesti.
Toki myös on totta, että suurin osa iPhone-sovelluksista on hyvin lyhytikäisiä. Moni ihmettelee samaa kuin entinen applelainen Chuck Goldman Mobile Mondayssa:
As you know the App Store is full of iFarts and other useless (or short lived) Apps that provide little to no value. I would like to know what people consider truly transformational in terms of value or useability on the iPhone.
Käsitykseni vahvistui taas aamulla luettuani HS:stä Soneran edustajan lausunnon:
iPhonen myynti on täyttänyt odotuksemme. Se on myös muuttanut liittymien käyttöä. Asiakas, joka ei ota iPhoneen kiinteää datapakettia on poikkeus, kun taas muissa liittymissä on poikkeuksellista, jos yksityisasiakas kiinteän datapaketin ottaa"
Päivitys kello 16:19
Tietoviikko päivitti hiukan tietojani:
Älypuhelinten käyttäjillä on puhelimessaan keskimäärin viisi itse lataamaansa sovellusta. Näin laiskasti lataavat myös nettiä muuten ahkerasti selaavat iPhone-käyttäjät. Asiasta raportoi markkinatutkimusyhtiö InStat.
Latausten vähäinen määrä ei käy yksiin iPhonen App Store -kaupan kovan käytön kanssa. Nettikauppa on ollut niin suosittu, että Apple mainosti joulukuun alussa kaupasta ostetun jo 300 miljoonaa tuotetta lyhyenä olemassaoloaikanaan. Kauppa aukesi viime heinäkuussa.
Mobiilinetin kunkku on iPhone
Vaikka iphoneilijat lataavat sovelluksia yhtä vähän kuin muutkin, he ovat kuitenkin ehdottomasti ahkerimpia kännykkänetinkäyttäjiä ainakin Yhdysvalloissa, kertoo Net Applications -yhtiön tutkija PCWorld-lehdelle.
Yhtiö mittasi netin mobiiliselauksen määrää ja havaitsi, että 66 prosenttia surffaajista käytti iPhonea.
Muut alustat jäivät selvästi Applen älypuhelimen jälkeen, vaikka kakkospaikasta olikin kova kilpailu. Sille ylsi lopulta Java ME, jolla verkkoa surffasi 9,1 prosenttia käyttäjistä. Windows Mobilella nettiä selasi 6,9 prosenttia, Google Androidilla taas 6,3 prosenttia. Viidennellä sijalla oli Symbian 6,2 prosentin osuudella. Palm ylsi 2,4 prosentin käyttäjäosuuteen.
maanantaina, maaliskuuta 02, 2009
Onko suomalaisten muututtava ?
40 vuotta Suomessa asunut JEREMY GOULD vaatii että suomalaisten olisi muututtava:
Suomalaisten on muututtava ja avauduttava erilaisuudelle
"On luotava tilaa uudenlaisen ja monimuotoisen suomalaisuuden kehittyä ja kasvaa."
Muun muassa Timo Soini perää asialinjaa keskusteluun Suomen ulkomaalaispolitiikasta. Hyvä on, kerrataan muutama fakta.
Tosiasia 1: Maahanmuutto Suomeen lisääntyy lähivuosina. Maahanmuutto ei ole satunnainen ilmiö, jota voitaisiin yksinkertaisella päätöksellä pysäyttää. Maahanmuuton kasvu on usean valtaenemmistön kannattaman poliittisen linjauksen lopputulos.
Linjaukset ovat seurausta Suomen talous-, työvoima- ja koulutuspolitiikan keskeisistä tavoitteista. Ne seuraavat myös hallituksen peruuttamattomista kansainvälisistä sitoumuksista ja liittyvät Suomen pyrkimyksiin sulautua EU:n "ytimeen". Näiden poliittisten linjausten purkaminen johtaisi Suomen eristymiseen muun muassa muusta Euroopasta. Se olisi jo lyhyellä aikavälillä erittäin haitallista maan taloudelle, työllisyydelle ja henkiselle kehitykselle. Suuret poliittiset puolueet ja useimmat pienemmistäkin ymmärtävät tämän tosiasian hyvin. Siksi ne tukevat niitä poliittisia linjauksia, jotka väistämättä johtavat maahanmuuton kasvuun.
Tosiasia 2: Suomen kansa on perusvirityksiltään syvästi epäluuloinen muukalaisia kohtaan. Suomalaisissa on toki monenlaista väkeä ja kuvitelma samaan muottiin valetusta suomalaisuudesta on silkka harha.
Illuusio yhdenmukaisesta kansasta näyttää kuitenkin voivan hyvin kriitikoiden puheissa, ja sitä käytetään innokkaasti ruokkimaan epäluuloja maahanmuuttajia kohtaan.
Onko epäluuloisuus sama kuin rasismi? Määritelmistä voi väitellä lehmien kotiintuloon asti. Fakta on kuitenkin se, että suomalaisten epäluulo on osoittautunut ravinteikkaaksi kasvualustaksi ulkomaalaisiin kohdistuvalle syrjinnälle, vihalle ja myös rasistisille toimille.
Suomalaiset ovat itse jäävejä arvioimaan omaa käytöstään tässä asiassa, mutta kysypä keneltä tahansa maahanmuuttajalta omista kokemuksistaan joidenkin suomalaisten arkikohtelusta. Todella tylyjä ovat monien tarinat.
Mitä johtopäätöksiä tulisi tehdä näistä tosiasioista? Ei ole millään tavalla realistista kuvitella että a) maahanmuutto loppuisi; b) kaikkia epäluuloisuutta herättäviä ulkomaalaisia voitaisiin lähettää jonnekin muualle; tai c) kymmenistä eri maista tulevat maahanmuuttajat muuttuisivat maagisesti huomaamattomiksi niin sanottujen kantasuomalaisten kaltaisiksi.
Yksinkertaisin ja ilmeisin päätelmä on siis se, että suomalaisten on itse muututtava, päästävä epäluuloisuudestaan ja avauduttava erilaisuudelle. On luotava tilaa uudenlaisen ja monimuotoisen suomalaisuuden kehittyä ja kasvaa. Ainoa vaihtoehto tälle muutokselle on eri väestöryhmien välisen jännityksen kiristyminen ja – kuten Jyrki Katainen uumoilee – väkivaltaisten yhteenottojen mahdollisuuden kasvu.
Tämän mittaluokan muutos vaatii ihmisiltä paljon. Sen perusedellytys on viisas ja kauaskatseinen johtajuus. Tällaisia piirteitä löytyy aika ajoin Suomen poliittisilta ja henkisiltä johtajilta, mutta kokonaisuutena perusote lipsuu pahasti. Ei liene ainoatakaan puoluetta maan poliittisella kartalla, joka ei olisi jossakin yhteydessä sortunut kansan epäluuloisuuden populistiseen valjastamiseen.
Viime kuukaudet ja viikot ovat todistaneet tämän ruman ja vaarallisen ilmiön räjähtämistä käsiin. Tila rauhalliselle ja järkevälle keskustelulle on kutistunut lähes olemattomiin, kun tosiasioiden tunnistamisen sijasta mielipidejohtajat lypsävät halpoja pisteitä lietsomalla pelkoa ja epäluuloisuutta.
Olen osin samaa mieltä Gouldin kanssa ja osin eri mieltä. Suomalaiset ovat negatiivisia ja epäluuloisia ihmisiä. Usein hyvinkin epäluuloisia. Epäluuloisuudella on kuitenkin puolensa.
Jos epäluuloisuudella kykenemme estämään laajan afrikkalaisen ja islamilaisen maahanmuuton tervehdin negatiivisuutta ilolla. Jos epäluuloisuudella estetään maahanmuuttajien kotoutuminen Suomeen, se on hyvin paha asia.
Suomalaisten olisi sitouduttava maahanmuuttajien kotouttamiseen ja vallanpitäjien on sitouduttava demokratiaan eli siihen että saamme itse päättää keitä me tänne otamme. Riippumatta kansainvälisistä sopimuksista jotka maamme on joskus erehtynyt allekirjoittamaan.
Tarvitaan eräänlainen sopimus kansan ja vallanpitäjien kesken. Jos näin ei toimita maamme ajautuu juuri sellaiseen tilanteeseen mitä Gould pelkää.
Katso aiempi tekstini suomalaisten negatiivisuudesta.
Suomalaisten on muututtava ja avauduttava erilaisuudelle
"On luotava tilaa uudenlaisen ja monimuotoisen suomalaisuuden kehittyä ja kasvaa."
Muun muassa Timo Soini perää asialinjaa keskusteluun Suomen ulkomaalaispolitiikasta. Hyvä on, kerrataan muutama fakta.
Tosiasia 1: Maahanmuutto Suomeen lisääntyy lähivuosina. Maahanmuutto ei ole satunnainen ilmiö, jota voitaisiin yksinkertaisella päätöksellä pysäyttää. Maahanmuuton kasvu on usean valtaenemmistön kannattaman poliittisen linjauksen lopputulos.
Linjaukset ovat seurausta Suomen talous-, työvoima- ja koulutuspolitiikan keskeisistä tavoitteista. Ne seuraavat myös hallituksen peruuttamattomista kansainvälisistä sitoumuksista ja liittyvät Suomen pyrkimyksiin sulautua EU:n "ytimeen". Näiden poliittisten linjausten purkaminen johtaisi Suomen eristymiseen muun muassa muusta Euroopasta. Se olisi jo lyhyellä aikavälillä erittäin haitallista maan taloudelle, työllisyydelle ja henkiselle kehitykselle. Suuret poliittiset puolueet ja useimmat pienemmistäkin ymmärtävät tämän tosiasian hyvin. Siksi ne tukevat niitä poliittisia linjauksia, jotka väistämättä johtavat maahanmuuton kasvuun.
Tosiasia 2: Suomen kansa on perusvirityksiltään syvästi epäluuloinen muukalaisia kohtaan. Suomalaisissa on toki monenlaista väkeä ja kuvitelma samaan muottiin valetusta suomalaisuudesta on silkka harha.
Illuusio yhdenmukaisesta kansasta näyttää kuitenkin voivan hyvin kriitikoiden puheissa, ja sitä käytetään innokkaasti ruokkimaan epäluuloja maahanmuuttajia kohtaan.
Onko epäluuloisuus sama kuin rasismi? Määritelmistä voi väitellä lehmien kotiintuloon asti. Fakta on kuitenkin se, että suomalaisten epäluulo on osoittautunut ravinteikkaaksi kasvualustaksi ulkomaalaisiin kohdistuvalle syrjinnälle, vihalle ja myös rasistisille toimille.
Suomalaiset ovat itse jäävejä arvioimaan omaa käytöstään tässä asiassa, mutta kysypä keneltä tahansa maahanmuuttajalta omista kokemuksistaan joidenkin suomalaisten arkikohtelusta. Todella tylyjä ovat monien tarinat.
Mitä johtopäätöksiä tulisi tehdä näistä tosiasioista? Ei ole millään tavalla realistista kuvitella että a) maahanmuutto loppuisi; b) kaikkia epäluuloisuutta herättäviä ulkomaalaisia voitaisiin lähettää jonnekin muualle; tai c) kymmenistä eri maista tulevat maahanmuuttajat muuttuisivat maagisesti huomaamattomiksi niin sanottujen kantasuomalaisten kaltaisiksi.
Yksinkertaisin ja ilmeisin päätelmä on siis se, että suomalaisten on itse muututtava, päästävä epäluuloisuudestaan ja avauduttava erilaisuudelle. On luotava tilaa uudenlaisen ja monimuotoisen suomalaisuuden kehittyä ja kasvaa. Ainoa vaihtoehto tälle muutokselle on eri väestöryhmien välisen jännityksen kiristyminen ja – kuten Jyrki Katainen uumoilee – väkivaltaisten yhteenottojen mahdollisuuden kasvu.
Tämän mittaluokan muutos vaatii ihmisiltä paljon. Sen perusedellytys on viisas ja kauaskatseinen johtajuus. Tällaisia piirteitä löytyy aika ajoin Suomen poliittisilta ja henkisiltä johtajilta, mutta kokonaisuutena perusote lipsuu pahasti. Ei liene ainoatakaan puoluetta maan poliittisella kartalla, joka ei olisi jossakin yhteydessä sortunut kansan epäluuloisuuden populistiseen valjastamiseen.
Viime kuukaudet ja viikot ovat todistaneet tämän ruman ja vaarallisen ilmiön räjähtämistä käsiin. Tila rauhalliselle ja järkevälle keskustelulle on kutistunut lähes olemattomiin, kun tosiasioiden tunnistamisen sijasta mielipidejohtajat lypsävät halpoja pisteitä lietsomalla pelkoa ja epäluuloisuutta.
Olen osin samaa mieltä Gouldin kanssa ja osin eri mieltä. Suomalaiset ovat negatiivisia ja epäluuloisia ihmisiä. Usein hyvinkin epäluuloisia. Epäluuloisuudella on kuitenkin puolensa.
Jos epäluuloisuudella kykenemme estämään laajan afrikkalaisen ja islamilaisen maahanmuuton tervehdin negatiivisuutta ilolla. Jos epäluuloisuudella estetään maahanmuuttajien kotoutuminen Suomeen, se on hyvin paha asia.
Suomalaisten olisi sitouduttava maahanmuuttajien kotouttamiseen ja vallanpitäjien on sitouduttava demokratiaan eli siihen että saamme itse päättää keitä me tänne otamme. Riippumatta kansainvälisistä sopimuksista jotka maamme on joskus erehtynyt allekirjoittamaan.
Tarvitaan eräänlainen sopimus kansan ja vallanpitäjien kesken. Jos näin ei toimita maamme ajautuu juuri sellaiseen tilanteeseen mitä Gould pelkää.
Katso aiempi tekstini suomalaisten negatiivisuudesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)