"Länsimainen elämäntapa on uhattuna"

Tämän laajahkon ja yhteenvedonomaisen postauksen myötä jään joksikin aikaa tauolle.

Näin Talvisodan 70-vuotisjuhlan aattona on ajankohtaista keskustella siitä, miten toimia kun yhteisresurssi - esimerkkinä itsenäisyys, suomalainen elämäntapa, eurooppalainen sivistys tai kansan fyysinen koskemattomuus - on uhattuna.

Vapaa-ajattelijoiden liiton mukaan eurooppalainen elämäntapa on taas kerran uhattuna:

Juuri islamin maallistuminen on sen vaikutuspiiristä tulevan maahanmuuton ja muhamettilaisten korkean syntyvyyden vuoksi ainoa realistinen vaihtoehto kyseisen totalitaristisen uskomusjärjestelmän ja vapaamielisen länsimaisen kulttuurin syvien ristiriitojen ratkaisemiseksi. Kyse on ennen kaikkea Euroopan, sen tieteen, taiteen ja moniarvoisen yhteiskuntamallin tulevaisuudesta.

Samalla kun Vapaa-ajattelijat minusta varsin ansiokkaasti määrittelevät uhan, he väittävät liian hätäisen analyysin perusteella myös tietävänsä ratkaisun uhan torjumiseksi. Minusta on aika keskustella analyyttisemmin ja kiiihkottomammin siitä, miten ulkopuolisten aiheuttama uhka yhteisrerssille voidaan torjua.

Mutta ensin uhan laadusta muutama sana. Klassifion uhan kahteen luokkaan:

1. Perinteinen vapaamatkustajan tai yhteismaan ongelma. Yhteisresurssi (kalastusalue, hyvinvointiyhteiskunta) joutuu ylilaiduntamisen kohteeksi ja tuhoutuu. Tai riittävän moni ei ole halukas osallistumaan resurssin (maanpuolustus, hyvinvointiyhteiskunta) tuottamiseen.

2. Vihamielisen aktorin aiheuttama uhka. Yhteisresurssi kuten suomalainen tai eurooppalainen elämäntapa halutaan tietoisesti tuhota tai sitä halutaan heikentää.

Vapaa-ajattelijoiden esittämä uhka kuuluu siis ainakin osin jälkimmäiseen kategoriaan. Uhan analysoimiseksi on olemassa tieteelistä tutkimustietoa toisaalta ja historiallisia kokemuksia toisaalta. Kukaan ei voi tietysti hallita tätä alaa kokonaan, mutta yritän seuraavassa tuoda joitain näkökulmia asiaan.

Yhteenevetoa esitetyistä keinoista

Yhteisresurssin ylilaiduntamiseen tai tietoiseen tuhoamiseen on esitetty useanlaisia keinoja.

1. Uhan torjuminen hyvällä. Yritetään vaikuttaa hyvällä niihin, jotka uhkaavat yhteisresurssia. Islamin uhan tapauksessa yritetään saada muslimit maallistumaan - tai oletetaan että maallistuminen tapahtuu jotenkin itsestään.

2. Uhan torjuminen kovalla kovaa vastaan. Valtiovalta, jonka ensisijainen tehtävä uhan torjuminen on, lisää resursseja poliisivoimiin, rankaisee länsimaisesta tasa-arvokäsitykseksestä poikkeavat tavat käsitellä naista ja kieltäytyy hyväksymästä shariaa. 30- ja 40-luvulla suomalaista elämäntapaa puolustettiin kovalla kovaa vastaan varsin onnistuneesti.

3. Yhteisresurssin pilkkominen. Yhteiskunta pilkotaan eri lailla hallittuihin enklaaveihin. Kukin etninen ryhmä hallitsee omia resurssejaan.

Taloudellinen resurssi ykstyistetään.

4. Eksluusio. Maahanmuutto islamilaisista kulttuureista rajoitetaan mahdollisimman alhaiseksi.

Tätä keinoa suomalaiset käyttivät erittäin onnistuneesti Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäistyessä vuonna 1917. Bolshevismin ja slavofilian uhka suomalaiselle elämänmuodolle torjuttiin luomalla raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Noin kaksi prosenttia maan väestöstä menetettiin kuitenkin ekskluusion yhteydessä. Tätä lukua voi verrata siihen hintaan, jonka Pietarin alueen suomalainen väestö maksoi siitä, että ei kyennyt kyennyt irtaantumaan Venäjästä. Pelkästään teloittamalla kuoli yli 10% väestöstä, kaikki instituutiot tuhottiin lähes täysin, väki siirrettiin synnyinseudultaan Siperiaan ja kieli menetettiin.

5. Sosiaalisen identiteetin vahvistaminen. Luodaan vahva sosiaalinen identiteetti, mihin liittyy sisäryhmämoraali ja äärimmäisessä tapauksessa ulkoryhmän demonisointi. Sosiaaliseen identiteettiin liittyy yleensä irrationaalinen ideologia kuten uskonto tai idelogia joka selittää ulkoryhmän demoonisuutta.

Sosiaalisen identiteetin vahvistamiseen liittyy myös petturuuden käsite. Puhutaan ryssänmorsiamista, ryssäläisyydestä, luokkapettureista, kerettiläisestä tai luopuruudesta. Painotettakoon että vihollisen demonisointi on sosiaalisen identiteetin vahvistamisen äärimmäinen muoto, eikä välttämätön osa.

20-30-luvun Suomessa sosiaalinen identiteeti määriteltiin suurelta osin nimenomaan viholliskuvan kautta. AKS:n johtaja Elmo Kaila määritteli suomalaisen identiteetin oleellisesti ryssävihan kautta. Syntyi organisaatio nimeltä Vihan Veljet, joka levitti dehumanisaation asiaa. Kieli oli hyvin voimakasta.

AKS:n valajäsen numero 1, Elias Simojoki, kirjoitti Ylioppilaslehdessä vuonna 1923:

"Me tiedämme, ettette te rakasta ryssää, niin kuin osa kansaamme tekee, vaan kysytään, osaatteko te vihata sitä. Osaatteko te vihata, niin kuin verivihassa vihataan, niin kuin esi-isänne vihasivat, niin kuin vapaussodan jääkärit vihasivat ja vihaavat. Vai onko teihin tarttunut se nykyajan lattea henki, jolle ryssä, jos ei olekaan rakas, on ainakin yhdentekevä - tuollainen tosin kavala ja väliin mahdollisesti vaarallinenkin, mutta toiselta puolelta sellainen "herttainen ja lapsellisen hyväsydäminen" (kuten eräässä juhlapuheessa sanottiin), jonka kanssa on hyvä olla "ystävällisissä" väleissä, tehdä kauppoja j. n."

On vaikea sanoa, onko ryssänvihan lietsonnasta ollut mitään oleelista hyötyä suomalaisen elämäntavan puolustamisessa edes sotavuosina. En tiedä onko asiaa edes tutkittu. Poliittisesti motivoituneita mielipiteitä asiasta on toki esitetty.

Esiteltyjen keinojen analyysiä

Itse uskon, että keinojen 1 ja 2 mahdollisuudet ovat rajatut. Toki molemmat keinot ovat tärkeitä. Keino 3 ei islamin uhan tapauksessa oikeastaan ole muuta kuin uhan työntämistä ajassa eteenpäin. Islamilaiset enkalaavit - ovat ne maatieteellisesti tai vain henkisesti eriytyneitä - muuttuvat helposti radikaalin islamin tyyssijoiksi joista radikaalia islamia levitetään enklaavien ulkopuolelle. Toisaalta on todettava että yhteiskunnan pilkkomista enklaaveihin on joskus toteutettu ainakin jollain lailla onnistuneesti mm. Puolassa ennen Puolan jakoa, Ottomaanien valtakunnassa ja Intiassa.

Ekskluusiota ja sosiaalisen identiteetin vahvistamista on tutkittu toisen maailman sodan jälkeen ensin sosiaalipsykologiassa (Tajfel) ja myöhemmin ekologiassa (Hardin), politiikan tutkimuksessa (Ostrom), ja behavioristisessa taloustieteessä (Bowles et al).

Lainaan eri lähteitä suoraan:

0. Ekologi Garret Hardin painotti eksluusion tärkeyttä yhteismaan ongelman ratkaisussa artikkelissaan There is no Global Population Problem:

Never globalize a problem if it can possibly be solved locally. It may be chic but it is not wise to tack the adjective global onto the names of problems that are merely widespread -- for example, "global hunger," "global poverty," and the global population problem."

We will make no progress with population problems, which are a root cause of both hunger and poverty, until we deglobalize them. Populations, like potholes, are produced locally, and, unlike atmospheric pollution, remain local unless some people are so unwise as to globalize them by permitting population excesses to migrate into the better-endowed countries. Marx's formula, "to each according to his needs" is a recipe for national suicide.

We are not faced with a single global population problem but, rather, with about 180 separate national population problems. All population controls must be applied locally; local governments are the agents best prepared to choose local means. Means must fit local traditions. For one nation to attempt to impose its ethical principles on another is to violate national sovereignty and endanger international peace. The only legitimate demand that nations can make on one another is this: "Don't try to solve your population problem by exporting your excess people to us." All nations should take this position, and most do. Unfortunately, many Americans seem to believe that our nation can solve everyone else's population problems.

1. Elinor Ostrom, vuoden 2009 taloustieteen nobelisti, painottaa ekskluusion tärkeyttä kirjassaan Global Commons (oma käännös)

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon. Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan.

Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä resurssia.

2. Elinor Ostrom, Drama of Commons, puhuu siitä miten yhteisresurssien hoito on vaikeaa ellei sen hyödyntäjät jaa yhteisiä arvoja ja normeja ja identifoidu kuuluvaksi samaan ryhmään.

If social groups (not solely ethnic groups) are defined as those whose boundaries coincide with the effective monitoring and enforcement of shared social norms ... this is one way of understanding the notion cited earlier of cultural homogeneity, a variant of what many authors have called social capital or social cohesion. ...

Irrigation organizations that cross village boundaries can rely less on social sanctions and norms to enforce cooperative behavior ...

3. Steve Sailerin kirjoittama lyhennelmä Jared Diamondin tekstistä kirjassa Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed puhuu eksluusion tärkeydestä:

The remaining solution to the tragedy of the commons is for the consumers [i.e., harvesters of the resource] to recognize their common interests and to design, obey, and enforce prudent harvesting quotas themselves. That is likely to happen only if a whole series of conditions is met: the consumers form a homogeneous group; they have learned to trust and communicate with each other; they expect to share a common future and to pass on the resource to their heirs; they are capable of and permitted to organize and police themselves; and the boundaries of the resource and of its pool of consumers are well defined

4. Steve Sailerin kommentti Ostromin Nobel-palkintoon liittyen kuvaa ekskluusiota paikallisen yhteisresurssin tapauksessa:

There are basically two ways to get people to play nice with a common resource such as shrimp or irrigation water: violence or ostracism. The latter works most effectively regarding marriage -- if you don't play by the rules, nobody respectable will let your kid marry his daughter. But when newcomers who don't ever want their children to marry your children arrive and start exploiting your irrigation system or fishery (or whatever), then the old non-violent traditions break down, and people start turning to violence or its threat, whether anarchic or government-based (e.g.,
socialism and property rights are based on the threat of the government's monopoly on violence).

...

For example, if you show up in a New England lobstering village, where tradition dictates which families can do how much lobstering when, and announce you are going into the lobstering business, unless you've married into a local family, you'll find your boat at the bottom of the marina the next morning.

A classic case: American shrimp fishermen in Texas were universally denounced as racists in the late 1970s when they resisted the government's efforts to encourage Vietnamese refugees to become shrimpers in their waters. French director Louis Malle made a movie, Alamo Bay, denouncing ugly Americans fighting hardworking immigrants.

What got lost in all the tsk-tsking is that fishing communities always resist newcomers, especially hardworking ones, because of the sizable chance that the outsiders who don't know the local rules or don't care about them will ruin the ecological balance and wipe out the stocks of fish.

5. Juutalaisen sosiaalipsykologin Henri Tajfelin sosiaalisen identiteetin teoria (oma käännös wikipediasta) kuvaa sosiaalisen identiteetin käsitettä:

Identiteetti ei ole jotakin mikä pakotetaan ihmiselle. Se on todellista ja oleellinen osa persoonaamme. On oleellista tajuta että sisäryhmä on se ryhmä johon identifioidumme ja ulkoryhmä se ryhmä jota vastaan identifioidumme. Miellämme olevamme jollain tavalla samankaltaisia kuin sisäryhmän jäsenet ja erilaisia kuin ulkoryhmän jäsenet.

Äärimmäisessä tapauksessa - väkivaltaisesssa konfliktissa - ulkoryhmän jäsenet nähdään keskenään identtisinä ja täysin erilaisina kuin sisäryhmän jäsenet - näin siinä määrin että ulkoryhmän jäsenet ansaitsevat kuolla. Mutta tässä ei ole kyse mistään psykologisesta persoonallisuushäiriöstä vaan rationaalisesta käyttäytymisestä.

Joissakin tilanteissa ajattelemme itsemme ensi sijassa ryhmän jäseniksi ja jossain toisissa tilanteissa ensi sijassa yksilöiksi. Tämä vaihtelee tilanteesta riippuen. Mutta sekä sosiaalinen identiteetti että persoonallinen identiteetti ovat oleellinen osa käsitystämme itsestä.

Mitä vaikeampaan konfliktiin ryhmä joutuu sitä voimakkaammin ryhmän jäsenet identifiotuvat sosiaalisesti persoonallisen identiteetin kustannuksella. Sitä enemmän ihmiset myös demonisoivat vihollisen (ulkoryhmän jäsenet)

Johtopäätös

Oma johtopäätökseni on, että ei ole muuta tehokasta, inhimillistä ja realistista tapaa ratkaista radikaalin islamin uhkaa kuin ekskluusio. Ekskluusion on lisäksi syytä perustua maahanmuuton rajoittamiseen eikä väkivaltaan.
.